sunnuntai 26. elokuuta 2012

Eksyksissä


Kesä vetelee viimeisiään, joten viimeiset lämpimät päivät pitää hyödyntää viimeiseen asti kuin pettuleipä nälkävuosina. Lauantaina tuli siis taas hypättyä rämäpyörän selkään ja käytyä kaupunkiekskursiolla. Kerrottakoon kuitenkin ensin että teen mä viikonloppuisin muutakin kuin ihmettelen talonraunioita. Pitääkseni yllä fasadia normaalista elosta kävin tänäkin viikonloppuna mm. livekeikalla, sekä baarissa jossa saksalainen rekkamies kertoi tykkäävänsä mun tyylistä, ja annoin puhelinnumeroni randomille kiinalaiselle, joka varmisti heti uuden ystävyytemme soittamalla mulle 14 puhelua yhden illan aikana. Mutta koska nämä jutut eivät ketään kiinnosta, kerron mielummin niistä löytöretkistä.

Pekingissä on aika helppo yrittämättäkin löytää kaikkea mielenkiintosta. Tarvitsee vain lähteä määrätietoisesti kävelemään johonkin suuntaan ja aina törmää johonkin kummaan. Totta puhuen pääosa niistä jutuista joita minä pidään täällä kiintoisina ei kyllä herättäisi muissa mitään kovinkaan suuria tunteita, sillä tuntuu että aika harva osaa arvostaa ruosteisia pyöriä ja purku-uhan alla olevia raunioita. Valtaosaa niin paikallisista kuin ekspateistakin tuntuu kiinnostavan shoppailukatujen ohella nähtävyyksistä enemmän iänikuiset taivaantemppelit ja tiananmeninaukiot, kun taas itseäni kiinnostaa paljon enemmän eksyä niille kujille, joista matkaoppaat eivät puhu mitään. Oli vaikea olla miettimättä asiaa kun suuntasin eksursioni jälkeen kirjakauppaan Wangfujingin ostoskadulle, jossa kiinalaisnuoriso kuvautti itseään Chanelin kaupan edessä. Sillälailla. 


Eilisen matkan päätarkoituksena oli käydä tutustumassa paikalliseen kummitustaloon (!) ja erääseen Punaisen Pekingin nähtävyyteen (joista molemmista kirjoitan ja laitan kuvitusta joskus myöhemmin erikseen), mutta siirtymäosuudella satuin myös eksymään (siis oikeasti) maailman sekavimpaan hutongiin. Luulin että neliökaavaan rakennetussa kaupungissa se ei olisi mahdollista. Kuinka väärässä sisäinen Theseukseni olinkaan! Neljännestunnin hortoilun  ja ympyrän kulkemisen jälkeen nielin ylpeyteni ja kysyin paikallisilta neuvoa. Kaksi ensimmäistä paikallista tosin olivat aivan yhtä pihalla kuin minäkin, ja vasta kolmannella yrittämällä pääsin jatkamaan matkaa. Mielenkiintoista miten sitä rupeaakin mielikuvitus laukkaamaan heti kun ei tiedä mihin suuntaan pitäisi mennä. Vaikka sitä kävelee mummojen ja pappojen keskellä alle neliökilometrin kokoisella alueella (ts. mitään kolmipäisiä hydria sitä tuskin tulee vastaan) niin heti rupesin näkemään itseni mädäntyneenä luurankona joka ei ikinä löytänyt tietään ulos labyrintistä. Tietänette sen hätääntyneen olon kun pienenä äiti katosi kauppaan. Tämä labyrintti sijaitsee lähellä meidän kotia jonkun muinaisen, entisöimättömän temppeliraunion (!) mailla. En oikein tiedä miten olen kaikki nämä kuukaudet onnistunut missaamaan paikan. Brassailuna kerrottakoon, että hetkellisesti selkäpiissä meni omanarvontuntoinen lämmin aalto kun tajusin juttelevani pappojen kanssa Qing-dynastian arkkitehtuurin hienouksista. Sen jälkeen palasin maan pinnalle kun sedät rupesivat arvuuttelemaan mistä kiinalaisesta oluesta pidän eniten. Mutta olisi se vaan metkaa kun meillä Suomessakin mummot ja papat asustelisivat Pietari Braahen aikana rakennetuissa hirsimökeissä. Nyt on pari metkaa uutta paikkaa käyty kuitenkin tarkastamassa, joten uusia raportteja UG-nähtävyyksistä pian tulossa! 


torstai 23. elokuuta 2012

Usko koetuksella

Niin paljon kuin järkeä, logiikkaa ja rationaalista ajattelua rakastankin, Kiina syö aina välillä uskoa tieteelliseen maailmankuvaan nälkiintyneen laivarotan lailla.



Ellen paremmin tietäisi, veikkaisin että humalaisen päähänpiston sijaan auton alla nikkarointi ruuhkaisessa risteyksessä on kiinalaisesta autonkorjausmanuaalista peräisin. Jos liikenteessä toikkaroidaan kolariin asti, jäädään naarmuja ja kolhuja pöllistelelmään keskelle risteystä autojen viuhuessa tuhatta ja sataa ohi. Korkean paikan työt on syytä tehdä ilman turvavaljaita (paitsi tietysti silloin kun roikutaan yhden rispaantuneen köyden varassa satojen metrien korkeuksissa ikkunoita pesemässä), eikä korjaustyötä tehdessä hitsausmaskikaan ole yleensä tarpeen. Riittää kun liekkiä katselee vähän silmät sirottaen.

Jotain mustaa magiaa on meneillään, sillä kärjistäen voisi sanoa että kiinalaiset tuntuvat menettävän henkensä aivan muissa tilanteissa kuin näissä oikeasti hengenvaarallisissa paikoissa. Kuten esimerkiksi hukkumalla kun vettä on satanut lantioon asti. Aika kuvaavaa on se, että paikallismedia tuntuu pullistelevan otsikoita epäonnistuneista itsemurhayrityksistä. Todennäköisyyksien valossa jokaisen kiinalaisen olisikin pitänyt kuolla jo ainakin kolmesti. Miten ikimaailmassa kansa jolla ei ole minkäänlaista itsesuojeluvaistoa on voinut ikinä paisua miljardikolmesataatuhantiseksi?  Evoluutioteoria ei voi pitää paikkaansa.

Useamman vuoden jo Kiinassa eläneenä on jo jos jonkinlaista ihmetilannetta tullut todistettua. Harmittavan usein toikkaroinnit ovat viuhahtaneet ohi silmänräpäyksessä, ja tilanne on jäänyt ikuistamatta. Jotain on kuitekin jäänyt vuosien varrella haaviin. Pahoittelut kuitenkin kuvien surkeasta laadusta. Tilanteet tulevat yleensä aina sen verran erikoisissa tilanteissa vastaan, että mukaan ei ole tullut lipastettua kunnon kameraa. Ja vaikka olisikin, ihmetys ja järkytys on yleensä sen verran suuri, ettei sitä ymmärtäisi käyttää.





sunnuntai 19. elokuuta 2012

Tehdastelua

Tänään tarkoituksenani oli käydä tutustumassa Pekingin laitamilla sijaitsevaan hylättyyn Shougang-konsernin terästehtaaseen jatkaaseni punaisen Pekingin sarjaani, mutta porteilla seisovat vartijat olivat eri mieltä. Sain sentään mukaani tehtaanraakileesta huolehtivan yritykseen puhelinnumeron, joten yritän vielä keplotella itseni joskus toiste sisälle ihan virallista kautta. Shouganing sijaan käytinkin sitten päiväni tutustumalla muihin hylättyihin tehdasalueisiin, joihin olen täällä elostellessani törmännyt. En tiedä kumpi pelotti enemmän, kiinnijäämisen riski vai hylätyn tehtaan mahdolliset surmanloukut. Toivottavasti kuvista välittyy edes osa tuosta jännityksestä, sillä muuta kerrottavaa ei nyt taustatutkimuksen puuttuessa ole tarjottavana.












torstai 16. elokuuta 2012

Oscareita jaossa

Kun lapsuusvuosien joukkuelajiharrastusten jälkeen tuli vuosikymmen turpaanvetämistä (aka. kamppailulajeja) täyteen, päätin että aika voisi olla kypsä jonkin muun harrasteen etsimiseen. Loppukesästä aloinkin käydä paikallisen improvisaatioteatterin viikottaisissa workshopeissa, jossa opettajan johdolla hölmöillään ja nolataan itseään. Puolet kävijöistä on kiinalaisia, ja puolet länkkäreitä. Kumpikin ryhmä on pääosin pihalla toistensa höpötyksistä, mutta hauskaa on kaikilla, sillä kyseessä on pitkälti fyysinen esiintymistaiteen muoto, jossa verbaaliset väärinkäsitykset vain lisäävät hauskuuden määrää. Eilen kiinalainen oppilas luuli vastaanottavansa viinapulloa länkkäriltä, joka luuli heittävänsä palloa.

Idea teatteriharrastuksesta ei luonnollisestikaan syntynyt tyhjästä. Ala-asteella  tykkäsin valtaisan paljon erilaisten teatterinäytösten luomisesta. Jo tuolloin nautin stephenshowmaisesta komediasta, jossa huumoria revitään kakkapissavitsien sijaan absurdeista juonikuvioista. Niinpä kaveriporukalla valmisteltiin useita slapstick-komedianäytelmiä, joita sitten koulussakin esitettiin. Erityisesti mieleen on jäänyt tuolloiseen Tampere TV:henkin päätynyt jääkiekkokomedia, jonka tuottamiseen useampikin nykyinenkin kaverini osallistui. Ja kun nyt kakkapissahuumoria päästiin paheksumasta, niin todettakoon että näytelmän lätkätiimien nimet taisivat olla Takapihan Pyllistys ja Varkauden Yritys.

Mao ei hölmöilykomediasta välittänyt,
joten kuvan funktio on tuntematon.
Mutta löytyipähän hieno seinämaalaus
hutongeilta.
Ajan myötä harrastus kuitenkin jäi, ja teatterin sijaan alkoivat tytöt, urheilu ja muu kaikkien teinipoikien suosikkiaiheet kiinnostaa. Vielä tänäkin päivänä harmittaa, että en tuolloin ymmärtänyt viedä kiinnostustani esiintymistaiteeseen tuon pidemmälle. Mikäli jollain lukijalla on hyviä ehdotuksia siitä, miten menetettyä aikaa voi vanhoilla päivillä vielä kiriä kiinni, otan avosylein ehdotuksia vastaan. Jatkossa yrittänen aloittaa myös jonkin tanssiharrastuksen, jotta ruhokin pysyy vielä jatkossakin edes jonkinlaisessa kuosissa. Mutta siitä ehkä myöhemmin.


perjantai 10. elokuuta 2012

Siirtomaaherran elämää

Välillä oikein hävettää, minkälaiseksi imperialistiksi sitä on täällä muuttunut. Tai ainakin tuntee muuttuneensa. Ei puutu kuin hellehattu päästä ja palmunlehtiä löyhyttelevät nuubialaisorjat divaanin ympäriltä.

Kotitalon seinää
Niin monen asian hoitaminen itse on Kiinassa niin tavattoman vaikeaa, ja niin moni palvelu niin helposti saatavilla, että yhtälö täyttyy kuin itsestään. Tarvitseeko pyörän jarru kiristämistä? Ei huolta, aja kadunkulmaan ja rasvakourainen setä hoitaa asian muutamalla yuanilla. Muuttamassa? No problem. Suunta lähimpään kadunkulmaan, josta löytyy varmasti mies tarjoamassa leipäautoaan (kuten paikalliset pikkupakuja kutsuvat) vuokralle. Jos muuttoon tarvitaan kantoapua, rasvakourainen pyöränkorjaaja lienee valmis alanvaihtoon pienehköä korvausta vastaan. Kun keittiön putket ovat tukossa, älä turhaan ota suuntaa rautakauppaan hoitaaksesi homman DIY-hengessä itse. Riittää että avaa kodin ulko-oven, ja soittaa putkenavauspalveluita tarjoavan herrasmiehen paikalle. Valinnanvaraa riittää, sillä kotikerrostalon seinät ovat täynnä mainoksia, joissa tarjotaan jos jonkinlaisia palveluita muuttohommista kodin sähkötöihin. Kovin korkeaa ammattitaitoa tältä keltaisten sivujen karvalakkiversiolta on turha odottaa, mutta hintakin on jokseenkin nimellinen. Putkien avaus maksaa vähemmän kuin pullo WC-Ankkaa kotona, ja koko kodin sähkölaitteisto huolletaan hinnalla, jolla suomalainen sähkömies ei viitsisi edes LVI:tä tavata.

On koukuttavaa, kun pientä korvausta vastaan saa melkein minkä tahansa pakollisen nikkaroinnin tai kotitaloustyön hoidetuksi. Rikkaiden onkin täällä mukava elellä kuplassa, jossa voi uskotella itselleen tiskien siirtyneen pienine astiajalkoineen kuivauskaappiin ja tietokoneen korjaantuneen ajankuluksi itsekseen. Itse en tosin ole ihan vielä siirtynyt monien muiden siniveristen tavoin ulkoistamaan koko elämääni, mutta kunhan elintasomaha alkaa näkyä ja kusi nousee kunnolla päähän, uskon senkin käyvän ilman sen suurempia omatunnon tuskia. Totta puhuen musta olisi koemielessä kiintoisaa ottaa selvää mitä kaikkea täällä oltaisiin valmiita rahasta tekemään. Väittäisin - niin surullista kuin se onkin - että kovin paljoa vaivaa tai rahaa ei tarvisi haaskata hankkiakseen jonkun toimimaan esimerkiksi elävänä jalkarahina tai ihmistuulettimena. Ihmisarvo ei ole täällä kovassa huudossa, ja monet ovat valmiita ottamaan siitä kaiken hyödyn irti.

Uskoni markkinatalouden kaikkivoipaisuuteen on lievästikin sanottuna epäileväistä. On kuitenkin selvää että Kiinan talous on tätänykyä pitkälti riippuvainen näistä ihmisistä jotka tekevät muille ihmisille asioita, jotka näiden ihmisten pitäisi tehdä itse. Sellaisesta kehästä on vaikea niin kansantalouden kuin passaukseen tottuneen kansankin vaikea päästä ulos.

torstai 9. elokuuta 2012

Olympiakuumetta

Kuten jokunen meistä on saattanut huomatakin, kisataan Londiniumissa jälleen Zeus-jumalan kunniaksi. Viimeksihän Olympian kisoja vietettiin täällä Pekingissä melkolailla tasan neljä vuotta sitten (hyvän onnen maksimoimiseksi kisat alkoivat luonnollisestikin vuoden 2008 elokuun kahdeksantena päivänä kello kahdeksan), joten kiinnostus kisoja kohtaan on täällä ymmärrettävästi melkoista. Itsehän pidän perinteisten urheilulajien seuraamista jännänä kuin maalin kuivumista katselisi, mutta ymmärtääkseni monille muille kyse on kuitenkin about koko elämästä. Koska aniharvalla hardcorefanillakaan riittää aikaa tai rahaa käydä kisailuja paikan päällä katsomassa, seuraavat useimmat luonnollisesti urheilumaailman kauniiden ja rohkeiden edesottamuksia näköradion välityksellä.

Näin on luonnollisesti myös täällä Pekingissä. Kiinan mitalitoivojen kisamenestyksen seuraaminen on kuitenkin viety täällä aivan uudelle tasolle. Jokaikinen lähetys keskittyy lähes eksklusiivisesti kiinalaisurheilijoiden suoritusten analysointiin ja seuraamiseen. Suorituksia mehustellaan ja tarkastellaan tuhansien eri uusintojen ja kuvakulmien kautta. Vaikka kyse olisi (kiinalaisittain) marginaalisesta lajista, näytetään kaikkiin lajeihin osallistuvien kiinalaisten taival kutakuinkin jokaista alkuerää myöten. Selostajilla on yleensä vielä katsojia vähemmän ymmärrystä lajien säännöistä tai tavoista, joten selostus keskittyy lähinnä toistelemaan kisaajien nimiä ja hehkuttamaan oman maan sankarien suoritusten puhtautta. Kiinalaisen urheiluselostuksen kuunteleminen on jännittävää kuin seuraisi tuulessa heiluvan oven narinaa.

Kisoista mitään tietämätön ulkoavaruuden olio saattaisi Kiinan valtiontelevision olympialähetysten perusteella helposti luulla että kyseessä on joko Kiinan sisäiset mestaruuskilpailut tai jonkinsortin kansallismielen kohotukseen tähtäävä seremonia, jossa kiinalaiset rökittävät sopupeliluontoisesti (erityisesti japanilaisia) muiden maiden edustajia. Vaikka aivan Pohjois-Korean median tasolle ei täällä olla alennuttu, on lähetykset leikattu täälläkin kuin sattumalta antamaan vaikutelma ainaisesta kiinalaismenestyksestä. Mieltäylentävin esimerkki kansallismielen nostattamiseen tähtäävästä uutisoinnista saatiin heti kisojen alussa, kun Kiinan edustaja Yi Siling voitti ilmakiväärin 10 metrin (kuinka turha urheilulaji voi edes olla kyseessä, kuka nyt EI osuisi tuolta etäisyydeltä tauluun..) kilpailun, napaten kaulaansa ensimmäisen kisoissa jaetun kultamitalin. Kun muuta kisamenestystä ei Kiinallakaan vielä ollut, näytti valtiontelevision lähetys muiden käynnissä olevien urheilulajien sijaan kisan ratkaisulaukauksia loppumattomana reruneina eri kuvakulmista. Jo muutaman minuutin seuraaminen opetti minule, että ilmakiväärin kultamitalilaukaus näyttää niin 3rd person shooterin, sammakkoperspektiivin kuin kiväärin piippuakin pitkin katsovan näkökulmasta aikalailla samalta. Muistuttakaa minua, etten koskaan ala harrastaa kilpa-ammuntaa. Tämän viestin kirjoittamishetkellä on Kiinalla koossa jo 77 mitalia, joten uusinnoista ja fiilistelyhidastuksista saataneen nauttia päivittäin ainakin seuraaviin olympialaisiin asti. Jälleen yksi syy lisää olla testaamatta toimiiko meidän kodin sisustukseen kuulunut televisio vai ei.


maanantai 6. elokuuta 2012

Peltikolareita ja suolenpätkiä - Peking style


Tänään se sitten tapahtui, ajoin fillarillani kolarin. Mistään valtaisasta destruction derbystä ei toki ollut kyse, vaan pienestä fender benderistä. Täällä keskustassa ajonopeudet ovat liikenneruuhkien takia sen verran alhaisia, että henkensä puolesta ei onneksi tarvitse useinkaan pelätä. Esikaupungeissa ja maaseudulla sen sijaan törmäillään niin että veri ja ruumiinkappaleet lentävät. Ja sen jälkeen turvakamerakuvia revitellään pitkin medioita. Törmäyksiä mehustellaan kaikista mahdollisista kuvakulmista, eikä goren sensuroimisesta ole puhettakaan. Kuolleiden omaisien tuskankarjuntaa kuvataan häpeilemättä. Nuo tutkivina journalisteinakin tunnetut häikälemättömät haaskalinnut pönkevät joskus jopa kyselemään, että "miltäs nyt tuntuu?" No mitäs luulet kun sukulaiset  makaavat jauhelihana rekan takarenkaan alla.

Mutta sen sivuraiteen jälkeen jälleen omaan kokemukseeni. Olin siis ajelemassa pyörätiellä töistä kotiin, kun yhtäkkiä joku Bemarikuski (Kiinassa ko. automerkki muuten tunnetaan veljellisesti nimellä 别摸我 BMō Wŏ - Älä Koske Minuun - miksiköhän?) kääntyi tien ylittääkseen suoraan eteeni. Pienimpäänkään jarrutukseen tai väistöliikkeeseen ei ollut aikaa ennenkuin polkumme kohtasivat. Pyöräni säilyi ehjänä, mutta joulunaikoihin teloneen polveni onnistuin satuttamaan uudelleen. Mitään vakavaa ei siis kuitenkaan pääsyt tapahtumaan. Tai niinhän minä luulin. BMW-kuskille kun kylkeen ilmaantunut viiden sentin mittainen naarmu rinnastui näemmä maailmanloppuun: "mitä sinä et katsele eteesi kun pyöräilet, nyt tulee kallis lasku!" Tarinoita kalliiksikäyneistä kolareista kuulleena näin jo sieluni silmin kuinka tuhmiin ulkomaalaisiin kohdistetun kampanjan aikana passinsa tyhmänä kotiin jättänyttä ulkomaalaista vedätetään koko ympärille kerääntyneen lössin ja pian paikalle saapuvien virkavallan edustajien toimesta. Olin kuitenkin mielestäni oikeassa, joten toivoin oikeuden vielä voittavan. Epäileväisin mielin ja tuskanhiki otsalla kuulin rahasummien ylöspäinhilaamisen alkaneen taustalla: "1600 yuania....ei vaan 2000!"


Kiina kuitenkin yllätti. Eräs kolarin nähnyt nuorimies sätti bemarikuskia ja autteli minua pro bono selvittämään tapahtunutta poliisille. Poliisinkin mielestä syy oli eteenkääntyneen autokuskin. Minulta tiedusteltiin lähinnä olenko kunnossa. Lopulta Bemarin kuljettaja tajusi bluffinsa kusahtaneen ja tyytyi häipymään paikalta vähin äänin. Aina ei tarvitse näemmä olla oikeusvaltiossa että oikeus toteutuu.


Koti 0 - Vieras 1

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Pekingin muotiviikot


Revolutionary fashion, vol. 1
Kävin tässä taannoin mielenkiintoisen keskustelun siitä miten maailmaan mahtuu tyyppejä, joilla on aina oikeat releet oikeaan tarpeeseen. Pääosin nämä ylipanostajat tuntuvat luonnollisesti olevan pumpulikääreissä kasvaneita länsimaalaisia. Matkoilla on näillä kerskakuluttajilla goretexit, aurinkolipat sekä pussukat ja nyssykät kuosissa. Koiraa ulkoiluttamaan pistetään päälle ilmaa halkovia tuulitakkeja ja nilkkoja tukevia erikoiskenkiä. Veneen kannelle muistetaan ottaa mukaan kilpikonnakauluksinen villaneule ettei illan säätiedotuksesta varmistettu navakka kaakkoistuuli pääse yllättämään. Ja varmuudeksi vielä ylimääräiset pohjalliset purjehduskenkien sisään etteivät roiskeet kastele varpaiden välejä.

Mä oikeasti nautin ja iloitsen suuresti siitä, että täällä osataan pääosin ottaa tuon edellämainitun varustelun ja assessoorien kanssa melko rennosti. Olkoonkin että siinä eksytään tyylittömyyden spekstrin toiseen äärilaitaan, kertoo se mielestäni rennosta elämänasenteesta, ja kyvystä olla piittaamatta liiemmälti muiden katseista. Itseähän en esim. sateenvarjoa omista, eikä mua juuri haittaa jos luontoretkellä ei ole jalassa juuri oikeanlaiset lenkkeilykengät. Mutta täysin luonnonlapsi mä en ole. Joskus mä jopa oikeasti mietin mitä laitan päälleni kun astun ovesta ulosa.

Vaan eivät kiinalaiset. Kuntosalin juoksumatolla säntäillään farkut jalassa ja flipflopit jalassa. Täysoptimoidut juoksukengät vaihtuvat sujuvasti nahkakenkiin kun lähdetään kaivamaan ojaa - pikkutakki päällä. Illallisille ilmestytään vailla huolen häivää lenkkarien ja sadetakin kanssa. Ulkona käyskentely yöpuvussa on yhtä normaalia kuin muovipussin vetäminen päähän sateensuojaksi. Kuten muuan blogikin todistaa, mikään alakulttuuri ei ainakaan pukeutumisen osalta voisi täällä lyödä läpi, sillä asiaankuuluva pukeutuminen sujuu kaikilta muutenkin kuin luonnostaan. Mikään vastaankävelevä viritelmä ei enää yllättäisi tässä maassa.

Peeäs. Kiitos sinulle senkin belsepuubin kätyri joka varastit mun pyörästä Brooksin nahkasatulan. Toivottavasti jäät putoavan meteoriitin alle ja nälkäiset haaskalinnut tulevat nokkimaan mätänevää ruhoasi. Ei mulla muuta.


torstai 2. elokuuta 2012

Peking punaisen järjestyksen kourissa. Part #2: Fusuijing-kansankommuuni


Aloitan juttusarjan Pekingin punaisten vuoden rakennusperinnöstä Fusuijing-kommuunista. Näitä kommuunitaloja rakennettiin Pekingiin Suuren harppauksen aikana yhteensä kolme. Kommunismin tuulet puhalsivat tuolloin voimakkaimmillaan, ja maailmalle haluttiin näyttää Kiina joka kirisi kommunismiin ennen ideologista isoveljeä, Neuvostoliittoa, jonka kanssa Kiina oli ajautumassa pikkuhiljaa napit vastakkain. Tämän vastakkainasettelun synnystä kirjoitin muuten aikoinaan kandidaatintutkielmani. Mallitaloihin ahdettiin asumaan valtaisat määrät proletariaattia, joille peseytymis- ja ruoanlaittotilojen yhteiskäyttö oli markkinoitu miltei kunnia-asiana; saivathan he toimia tulevaisuuden urbaaniasutuksen suunnannäyttäjinä koko maailmalle. Kaksi näistä entisen mahtinsa kadottaneesta maanpäällisestä paratiiseista seisoo vielä toistaiseksi muistuttamassa meitä näistä ajoista, jolloin kommunismi odotti kulman takana. Rakennusten tämänhetkinen tila kielii vahvasti siitä, että muutaman vuoden päästä nämäkin kaksi vanhaa juggernauttia saatetaan haudan lepoon, joten halusin ehdottomasti käydä katsomassa miltä talot näyttävät nyt kun se on vielä mahdollista. 


Fusujing-kommuunitalo sijaitsee kivenheiton päässä Miaoying-temppelistä, eräästä Pekingin tunnetuimmasta nähtävyydestä. Harmaa ja yksinkertainen rakennus pistää silmään ympäröivien matalien rakennusten keskellä kuin yksinäinen mätä hammas vanhuksen suussa. Tyyliltään talo tosin muistuttaa ympäröiviä hutongeja, joskin rakennuksen silkka koko saa näyn muistuttamaan lähinnä tieteiselokuvien kohtausta, jossa pienemmät lentolaitteitteet saartavat emoalusta. Tämä kahdeksankerroksinen behemot rakennettiin vuonna 1960 Kansojen suuren salin rakennustöistä ylijääneistä materiaaleista. Tyyliltään rakennus edustanee jonkinsortin neuvostotyylistä sosialistista realismia, mikä näyttäytyy lähinnä koruttomana yksinkertaisuutena. Pieniä katon rajassa olevia ornamentteja lukuunottamatta rakennuksesta ei löydy mitään ylimääräistä. Ilmeisesti homo sovieticus ei olisi juuri esteettisyyttä elämäänsä kaivannut.


Nykytilassaan rakennus on romahtamispisteeseen asti rempallaan. Maali ja rappaukset hilseilevät pois, ikkunoista valtaosa on hajalla tai naulattu umpeen, ja ruoste syö metallia puhki. Vuosikymmenien heitteillejättöä ei voi olla huomaamatta. Useimpien käytävien seiniä ei luonnonvalo ole hellinyt enää vuosikausiin, sillä asukkaita talossa on enää kourallinen. Harvat jäljellä olevat ovat lähinnä vanhuksia, joista monet ovat lienee asuneet talossa sen rakentamisesta asti. Villi arvaukseni on, että kun viimeisistäkin asukkaista aika jättää, puretaan talon vähin äänin.


Sisältä talo on vähintään yhtä huonossa kunnossa kuin ulkopuoli. Talon sisällä voisi helposti kuvitella joutuneensa jonkun valtavan olion sisään, jonka vanhaa ruhoa parasiitit, taudit ja aika ovat kohdelleet kaltoin. Valtaosa huoneistoista on muurattu umpeen, mutta monen sinetöidyn oven rauhaa ovat haudanryöstäjät käyneet rikkomassa. Vain harvan pitkän käytävän päästä pilkistää valoa. Kävely aavemaisen tyhjillä ja kylmillä käytävillä on mitä kirkkaimpana kesäpäivänäkin jännittävää - jopa pelottavaakin. On vaikea kuvitella, että joku todella vielä elää tässä ympäristössä. Kaikkea ympärillä olevaa ympäröi paksu pöly- ja likakerros. On itsestäänselvää, että talon kunnossapito on loppunut kauan sitten. Kenties jo suuren ruorimiehen kuoltua. Talo ei kuitenkaan ole muuttunut narkkarien tai muiden laitapuolen kulkijoiden asumukseksi, ainakaan vielä.


Maailmanvallankumouksen iskulauseiden  rappeutuminen kertoo arvojen muutoksesta. Suurin osa tekstistä on haalistunut näkymättömiin. Vain iskulauseen antaja on säilynyt jälkipolville; 毛泽东 -  Mao Zedong


Näkemisen arvoista on sisällä lopulta melko vähän.  Käytäville ei voi eksyä, sillä kerrokset toistavat toisiaan viimeiseen sähkökaapin paikkaan asti. Valtiososialismin tiukassa otteessa erilaisuus oli harvojen etuoikeus. Ainoastaan satunnaiset, käytävien päähän kyhätyt keittiöt kertovat aikojen ja arvojen muutoksesta. Kolkot kiviseinät ja uhkaavat varjot saavat sydämen tykyttämään. Jännitys herpaannuttaa ajattelun. Huomaamattani olen kiivennyt jo ylimpään kerrokseen. Tuntuu miltei mielipuoliselta ajatella, että joskus tämä satojen vuosien eroosion ja wear n' tearin vain vuosikymmenissä läpikäynyt rakennus oli unelma paremmasta ja täydellisemmästä huomisesta. Kiinan julkisivu maailmalle, jota maailmanluokan johtajat kävivät ihmettelemässä valtiovierailuillaan. Unelma elämisen muodosta, jossa kaikki nykyisen perhe-elämän arkisimmat asiat oli jätetty porvarilliseen menneisyyteen.