lauantai 17. marraskuuta 2012

Hylättyssä koulussa


Kuten olen jo aiemmissa postauksissanikin kertonut, on täällä tullut käytyä jokusessa urbex-paikassa ihmettelemässä rappioromantiikka. Eilen käväisin katsomassa Haidianin kaupunginosassa sijaitsevaa, siirtomaa-ajalta peräisin olevaa katolista koulua. Mitään kovin kummoista tarinaa rakennukseen ei liity, eikä siitä (kenties juuri siksi) juuri löydy tietoakaan. Sen verran sain kuitenkin selville, että kyseinen siirtomaa-ajan arkkitehtuurin helmi on pystytetty ranskalaisten toimesta v. 1919. Rakennusmateriaalina käytettiin vanhan kesäpalatsin kiviä, jonka tuhoamisessa ranskalaiset itse olivat olleet apuna puoli vuosisataa aiemmin.










keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Peking punaisen järjestyksen kourissa. Part #4: Venäjän suurlähetystö



Aivan (miltei kirjaimellisesti, kuten tästä parvekkeelta sumuisena kesäyönä ottamastani kuvasta näkyy) kivenheiton päästä meidän kolhoos...kerrostalokompleksista sijaitsee Venäjän suurlähetystö. Valtaosa ulkomaiden lähetystöistä sijoitettiin kommunistisen Kiinan ensivuosikymmenten aikana kaupungin länsipuolelle, II- ja III-kehäteidän väliin. Muista lähetystöistä poiketen Venäjän (luonnollisestikin tuolloin siis Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton) edustusto sijoitettiin kuitenkin kaupungin ytimeen  entisen kaupunginmuurin sisäpuolelle  II-kehän koiliskulmaan. Jäähallin kokoinen suurlähetystö edustaa pylväsrivistöineen ja klassisine mittasuhteineen perinteistä stalinistista "reaalisosialismia". Lähetystöstä ja useista muista rakennuksista koostuvien tilusten ympäri käveleminen vie helposti puolisen tuntia.

Suurlähetystön sijoittaminen Pekingin sydämeen erilleen muista lähetystöistä välitti selvän viestin maailmalle: Neuvostoliitto on Kiinan ylin ystävä. Lähetystön historia ei kuitenkaan lopu tähän. Maiden välit eivät molemminpuolisista vakuutteluista huolimatta olleetkaan ikuista kuherruskuukautta, ja suhteet alkoivat kylmetä nopeasti Stalinin kuolemaa seuranneina vuosina. Kiinalaisia kismitti, kun enää kapitalismin ja kommunismin välistä paremmuutta ei suunniteltukaan ratkottavan ydinasein. Monien mutkien kautta olivat Neuvostoliiton ja Kiinan välit tulehtuneet 1960-luvun loppuvuosina jo niin pahoiksi, että maailma kävi varmasti yhtä lähellä ydinsotaa kuin Kuuban kriisin aikoihin. Tästä kylmän sodan unohdetusta konfliktista voivat kiinnostuneet lukaista lisää vaikkapa allekirjoittaneen kandintutkielmasta, kyselkää jos kiinnostaa.

Samaan aikaan kun maat kaivelivat sotakirveitä maasta, oli Kiinassa kulttuurivallankumous saavuttanut lakipisteensä. Punakaartilaiset riehuivat ympäri maata tuhoamassa vanhaa maailmaa ja vastustamassa ulkomaisia vihollisia; "amerikkalaista imperialismia" ja "neuvostoliittolaista revisionismia". Pekingissä mielenosoittajat piirittivät monia lähetystöjä ja ainakin Iso-Britannian lähetystö tuhottiin punakaartilaisten ryöstöretken yhteydessä. Pohjoismaalaiset kokoontuivat evakkoon Suomen lähetystön pihajäälle pelaamaan lätkää. Myös Neuvostoliiton lähetystö sai osansa mekkaloinnista. Maon fanaattiset seuraajat parveilivat lähetystön ympärillä valtavina massoina huutamassa iskulauseita ja tuomitsemassa kommunistisen aatteen pettureita. Lähetystön editse kulkenut katu nimettiin uudelleen uhmakkaasti "Revisionismin vastustamisen kaduksi" (反修路 fǎnxiūlù). Tapahtumat olivat ikävä kaiku menneisyydestä: reilu puoli vuosisataa aiemmin olivat ulkomaalaiset joutuneet pelkäämään henkensä puolesta boksarikapinallisten riehuessa maassa. 

Kommunistijättiläisten välinen sota ei koskaan onneksi syttynyt, ja 1980-luvun kuluessa Kiinan ja Neuvostoliiton välit normalisoituivat. Nykyään nämä ylimmät ystävykset flirttailevat jälleen toisilleen rakentamalla yhteistä sotilasliittoa Naton vastineeksi ja kaatamalla päätöslauselmia YK:n turvallisuusneuvostossa.

torstai 8. marraskuuta 2012

Sillä välin toisaalla

There's a new sheriff in town.

Viime aikoina monien katseet ovat olleet naulittuina Yhdysvaltojen presidentienvaalien seurantaan. Ja jos eivät ole, niin syytä olisi ollut. Toisella puolen Tyyntä valtamerta tapahtuva Kiinan vallanvaihdos on  aivan oikeutetustikin  jäänyt useimmilta vähemmälle huomiolle. Monilta kyseinen tapahtuma lienee mennyt kokonaisuudessaan täysin tutkan alta. Kiina on kuitenkin kiistatta maailmanluokan valta, ja siksi olisikin kai hyvä ymmärtää, mistä Kiinan politiikkaa seuraavat piirit tällä hetkellä kohkaavat. Mistä oikein on kysymys?

Peruskuvio on se, että vaikka muodollisesti puolue ja valtio ovat Kiinassa kaksi eri asiaa, niin käytännössä kommunistinen puolue johtaa maata kontrollimalla sekä valtion instituututioita että armeijaa. Puolueen rooli maan ratissa on jopa kirjoitettu valtion perustulakiin, joten puolueettomia ei olla edes muodollisesti. Käytännössä puolueen vallankäyttö tapahtuu niin, että arvon puoluepamput istuvat pössyttelemässä sikareitaan myös korkeissa valtion viroissa. Näin ollen esim. kommunistisen puolueen korkeimman viran haltija - pääsihteeri - on samalla myös Kiinan valtionpäämies. Tämän lisäksi hän on myös armeijaa komentavan, muodollisesti valtion ja puolueen yhteiskontrollissa olevan komission johtaja. Käytännössä siis armeijan (tosiasiallinen) ylipäällikkö. Puolueen pääsihteeristä alaspäin lähes kaikilla muillakin korkeilla puoluepomoilla on vastaava paikkansa myös valtioapparaatissa ja/tai armeijaa johtavassa koneistossa. Näinollen esimerkiksi (vielä hetken aikaa) kommunistisen puolueen ylimpään johtoportaaseen kuuluva Wen Jiabao on samalla myös Kiinan pääministeri. Em. puolueen ja valtion konglomeraattia kutsutaankin yleisesti  ja varsin kuvaavasti   puoluevaltioksi. Ollessani viime vuonna töissä Suomen suurlähetystössä Pekingissä yritin harjoittelijakollegani kanssa vääntää jonkinsortin selventävää kaaviota siitä, miten puolue, valtio ja armeija ovat toisiinsa linkittyneet. Kun flappitaulun kokoinen paperiarkki oli täynnä kaikenmaailman komiteoita, osastoja ja absurdeja kirjainlyhenteitä, joista sinkoili viivoja ja nuolia joka suuntaan, oli antauduttava. Kiinan hallintojärjestelmä on harvinaisen epäselvä ja epälooginen, eikä kellään (ainakaan korkeinta johtoa lukuunottamatta) taida olla todellisuudessa hajua siitä, kuka todellisuudessa hoitaa mitäkin, ja kuka on vastuussa kenelle. Se lienee on toki tarkoituskin. Se kun helpottanee vastuun pakoilua tarvittaessa melko lailla.

Tästä päivästä alkaen puolueen (ja sitämyöten siis myös valtion ja armeijan) ylintä johtoa aletaan laittaa uuteen uskoon kun viiden vuoden välein järjestettävä puoluekokous-sirkus saapuu torvet soiden Pekingiin. Mikä tämä puolueen ylin johtoporras sitten on, ja miten se muodostuu?

Kiinaa johtaa käytännössä kourallinen (määrä on vaihdellut, jokatapauksessa alle kymmenen) heppua jotka kuuluvat Kiinan kommunistisen puolueen politbyron pysyvään komiteaan. Tätä kommunistisen byrokratia-kapulakielen riemuvoittokomiteaa voi jossain määrin pitää länsimaisten liberaalidemokratioiden hallitusten vastineena, sillä maan johtamisen ylin vastuu on käytännössä jaettu näiden (poikkeuksetta) miesten kesken. Yksi vastaa sosiaalipolitiikasta, toinen dissidenttien vangitsemisesta, tiedättehän. Erona läntisiin demokratioihin on tietysti se, että nämä raudankovat vanhat teknokraatit eivät ole vastuullisia oikein kellekään muulle kuin toisilleen, eikä heidän urakehityksenä ole missään vaiheessa ollut riippuvainen yleisten ja yhtäläisten vaalien tuloksista. Vaikka tämä puolueen ylin johto on näennäisesti hyvin yhtenäinen, sen sisältä löytyy selvästi eriäviä mielipiteitä ja intressiryhmiä. Löytyy niin maltillisia maolaisia, uuden sukupolven nousukkaita kuin esim. armeijan edustajiakin - näitä nk. klikkejä on monia. Näistä eri eturyhmistä tulevien johtajien välillä Kiinan politiikan suunnasta käydään tiukkaa kädenvääntöä. Mielipiteet ja sylki lentävät, ja jos muu ei auta, asioista äänestetään. Kun päätös on syntynyt, siirtyvät aiemmin eriäviä mielipiteitä edustaneetkin tukemaan uutta linjaa, eivätkä länsimaisten demokratioiden tapaan jää marisemaan asioista kansan kuultavaksi. Demokratiaa parhaimmillaan. Mielipide-eroistaan puolue haluaa siis pitää huolen siitä, että kun päätös on syntynyt, kaikki päättäjät ovat julkisesti sen takana, ja johto vaikuttaa ulospäin yksimieliseltä. Vain muutaman kerran johdon erimielisyydet ovat ryöpsähtäneet valtakabinettien ulkopuolelle, esimerkiksi Tiananmenin opiskelijamielenosoitusten aikaan. 

Muiden poliittisten päätösten tapaan myös seuraavien johtajien valinta toteutetaan em. kaltaisella menettelyllä. Jo pitkään ennen uuden johdon muodollista nimittämistä on kulisseissa käyty kädenvääntöä siitä, kuka maata tulee jatkossa johtamaan. Entiset johtajat koittavat lobbata omia suojattejaan korkeisiin virkoihin kun eri klikkien välille haetaan sopivaa voimatasapainoa. Kuten tulevaan vallanvaihdokseen johtavat tapahtumatkin ovat osoittaneet, peli ei ole aina kovin puhdasta. Kun sopivat seuraajaehdokkaat on löydetty, siirretään valta uudelle sukupolvelle seuraavassa puoluekokouksessa. Tämän puoluekokouksen jälkeen uusi johtajasukupolvi pysyy vallassa "kaksi kautta"; seuraavassa puoluekokouksessa johdon kokoonpanoon saatetaan tehdä pieniä muutoksia, ja puolueen päälinjauksia säätää. Kun johtajasukupolvi on ollut vallassa kaksi kauttansa - n. kymmenen vuotta - on vuorossa seuraava puoluekokous, jossa em. tapaan valitaan jälleen uusi johto. Ihan näin saumattomasti ja portaattomasti valta ei kuitenkaan Kiinassa tietenkään vaihdu. Puolueen entinen pääsihteeri ja presidentti - pian siis Hu Jintao - pitää kiinni vielä jonkin aikaa kiinni joistakin korkeista viroistaan, jonka jälkeen valtaa siirretään hiljalleen puoluekokouksen jälkeen manttelinperijälle. Perinteenä on ollut, että siirtyvä johtaja pitää vielä armeijan suurvisiirin viittaa yllä tovin puoluekokouksen jälkeenkin. Hyvä tietty varmistella etteivät kissat hypi pöydälle ja rupea heti asein öykkäröimään. Mitä ilmeisemmin ikuisesti elävät Kiinan valtionpäämiehet vetelevät lisähapen ja nitrojen ohella kulissien takana tarpeen vaatiessa naruista vielä senkin jälkeen kun he ovat siirtäneet kaiken muodollisen valtansa seuraajalleen. Niinpä esim. vuosina Kiinan johtajana ollut Jiang Zemin on ottanut osaa pian valtaanastuvan johtajasukupolven koostumukseen, ja aikoinaan Deng Xiaoping johti tosiasiallisesti Kiinaa maan bridgeliiton kunniapuheenjohtajan ominaisuudessaankin. Siis oikeasti. Myös muilla korkeilla johtajilla on vielä muodollisen eläköitymisensä jälkeen huomattavan paljon valtaa päivän politiikan hoitamisessa. Yleisesti ottaen nähdäänkin, että uusi johtajasukupolvi lähinnä mielistelee vanhempiaan ja varmistelee omia asemiaan ensimmäisen viisivuotiskautensa aikana, kun taas toinen kausi käytetään sitten selvemmin omien juttujen ajamiseen ja seuraavan johtajasukupolven koulimiseen. Em. syystä mitään dramaattisia muutoksia Kiinan politiikassa on turha odottaa ainakaan lähivuosien aikana, vaikka Peking vallanvaihtoa kohkaakin maailmalle.

(Disclaimerina mainittakoon, että lähes kaikki yllä mainittu koskee nimenomaisesti sitä Kiinaa, joka on muotoutunut Mao Zedongin jälkeisen uudistuspolitiikan aikana. Nyky-Kiinan hallintojärjestelmä on niin nuori, että se hakee vielä vahvasti muotoaan. Vielä sukupolvi sitten asiat olivat hyvin eri tavalla, ja on erittäin todennäköistä, että kaikki allamainittu kaipaa vähintään rankkaa päivitystä sukupolven päästäkin. Toisena esivaroituksena mainittakoon, että kaikki allamainittu perustuu silkkaan allekirjoittaneen ulkomuistiin,  joten asiavirheitä riittänee).