Näytetään tekstit, joissa on tunniste polkupyörä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste polkupyörä. Näytä kaikki tekstit

torstai 10. tammikuuta 2013

Kiinallakin on vielä toivoa

Aina välillä minua on syytelty siitä, miten negatiivisen kuvan annan Kiinasta ja kiinalaisista. Esimerkiksi postaukseni Kiinan ruokateollisuuden tilasta herätti vihaisia(kin) kommentteja kaveripiirissäni. Tunnustan rötökseni ja kirjoitan ruoskin itseäni märillä nuudeleilla: välillä olen aika kärkkääseenkin sävyyn arvostellut tätä maata ja sen kansaa. Voihan olla, että en vain todellakaan ymmärrä tätä maata yhtään, ja nipotan aivan turhasta. Mutta usein paikallisten touhut vaan saavat sappeni kiehumaan. Viimeisin hihojenpolttelu tapahtui kun mut ajettiin pois ravintolan pöydästä istumasta (ennenkuin olin siis ehtinyt edes ruokaa tilata..), että omistajan kavereille saatiin raivattua tilaa.

Aina välillä täällä tulee kuitenkin vastaan paikallisia, joiden puheet ja teot hyvittävät silmissäni tuhansien heidän maamiestensä toilailut. Ilman sen diipimpiä taka-ajatuksia tai päämääriä - ja ihan vain tasapuolisuuden nimissä - kerron tässä kolmesta hyvän mielen kohtaamisesta, jotka palauttivat (ainakin hetkeksi) uskoni siihen, että täältäkin löytyy itsenäisesti ajattelevia, fiksuja ihmisiä, joilla on arvot kohdillaan.


Taksikuski, Peking 2007

"Kuvituskuvaa"

















Keskiverto pekingiläistaksikuski ei ole kovinkaan mieltäylentävä tapaus. Vaikuttaa, että kuskit eivät halua ottaa maksavia asiakkaita kyytiin mikäli määränpää ei miellytä tai kuski ei osaa suoralta kädeltä tiedä mihin ollaan menossa. Ilman omakohtaista kokemusta on vaikea arvioida, olisiko ei-natiivilla ulkonäölläkin jotain tekemistä asian kanssa. Aamusta iltaan radiossa pauhaa kiinalainen verbaalikomiikka, joka naurattaa lähes yhtä paljon kuin kuskin asenne. Pekingiläistaksissa asiakas on aina väärässä. Eräänkin kerran kuski poltti kääminsä totaalisesti kun valitin aivan turhasta. Mammanpoikaa kun pelotti liikenteen vastaisesti takaisin ulosmenorampille peruuttelu. Kuskien nk. nollat taulussa -työmoodi tosin selittynee pitkälti sillä, että ko. ammattiryhmä on jatkuvasti erittäin kovan paineen alaisena. Inflaatio syö ostovoimaa, bensan hinta nousee, ja ruuhat lisääntyvät. Mutta palkat senkuin junnaavat paikallaan.

Eräänä kauniina vaihtovuoteni talvi-iltana olin suuntaamassa ulos iltaa viettämään kaverieni kanssa. Itse illanvietosta ei jäänyt mitään mieleen (jostain ihmeen syystä em. toteamus tuntuu pätevän moniin muihinkin elämäni illanviettoihin..), mutta taksimatkan muistanen koko loppuelämäni. .

Heti matkaan lähdettyämme rupesi kaveri keskustelemaa kanssani sujuvalla englannilla. Englantia (tai ainakin jotain etäisesti ko. kieltä muistuttavaa mongerrusta) solkottavia kiinalaisopiskelijoita tuli vastaan yliopistoalueella asuessani harva se päivä. Harva kuitenkaan halusi saada juttelelulla aikaan mitään muuta kuin löytää kielipartnerin. Näistäkin onnenonkijoista vain harvaa tuntui oikeasti kiinnostavan jonkin sortin kahteen suuntaan menevä language partner -suhde. "Vastavuoroisuus kiinalaisin erityispiirtein" näytti toimivan myös ruohonjuuritasolla siinä missä valtioiden välisissä suhteissakin.

Kuskini ei sen sijaan halunnut minusta mitään. Ei kielipartneria tai hyödyllistä kontaktia. Ei elinikäistä ystävää tai lastensa englanninopettajaa. Koko matkan juttelimme diippejä maailman menosta ja pysyttelimme kaukana "onko Suomessa kylmä?" -small talkista. Matkan päätteeksi en mieleltäni enää malttanut olla kysymättä. Rikoin hiljaisen sopimuksemme olla ihmettelemättä toistemme elämää. Kuski kertoi minulle käyttävänsä kaikki autossa viettämänsä vapaahetket englannin opetusnauhojen kuunteluun. Ihan vain siksi, että hän halusi ymmärtää maailmaa muistakin näkökulmista, kuin siitä mihin hän oli kasvanut. Holy shit.


Skootteripoika, Shanghai 2010

Ollessani vuonna 2010 töissä Shanghain maailmannäyttelyssä käytin ison osan vapaa-ajastani kämppäkaverini iloksi rakentelemalla polkupyörää asuntomme parvekkeella. Kiitos Antti kun kestit minua, metallin kilkettä ja spraymaalin pistävää hajua.

Jotta sain pyöräni rungon maalatuksi, piti minun raijata se  kauas Shanghain maaseudulle siihen ainoaan nyrkkipahaan, joka internetin perusteella näytti tarjoavan hiekkapuhallustöitä. Taksimatka työpajalle vei arojen yli johtavien teiden läpi kymmeniä minuutteja. Molemmin puolin maiseman täytti niin valtaisa tyhjyyden tunne, ettei silmään osunut mitään, mikä olisi kelvaannut referenssiksi nopeuden tai matkan arviointiin. Olimme pysähtyneitä ja kiidimme eteenpäin. Emme edenneet, mutta kuitenkin pääsimme jonnekin. Kun hiekkapuhallus oli saatu tehtyä, tajusin seisovani keskellä ei-mitään - pyörän runko olalla. Kirosin. Lähdin kävelemään tietä takaisin kohti metroasemaa, jolta olin tullut. Metroasemaa, jota ympäröivät muutamat kerrostalot olivat kaupunkilaistollolle ainoa merkki sivistyksen läsnäolosta. Missään ei näkynyt ketään. Puoli tuntia kestänyt taksimatka veisi kantamuksieni kanssa kävelleen helposti puoli päivää. Mieleeni juolahti jälleen ajatus; "ei saatana".

Juuri kun olin alkanut kirota toden teolla omaa typeryyttäni, tyhjyydestä syöksyi leijonanharjainen nuori poika skootterillaan. Hän pysähtyi luokseni ja kysyin tarvisinko kyytiä. Minua epäilytti. Niin tosin häntäkin. Suomalainen kiroilu - etenkin yksinkiroilu - lienee melkoinen näky keskellä Kiinan maaseutua.

Tuntui, että hän oli ajanut läpi tyhjyyden vain minua vastaan. En tiedä mistä hän oli tulossa ja minne menossa, mutta ottamatta edes mitätöntä korvausta avustaan hän kuskasi minut skootterillaan metroasemalle. Siis vastakkaiseen suuntaan, mistä hän oli tulossa. Sitten hän kaasutti määrätietoisesti kohti tyhjyyden eri laitaa. Auttamaan jotain toista eksynyttä, haluaisin ajatella.


Maalaismies, Peking 2012

Olen aiemmin (mm. tässä postauksessa) hivenen vinoillut paikallisille maalaisille. Nyt on tullut anteeksipyynnön aika.

Vuoden 2012 viimeisenä lauantaina suúntasin (kuudetta kertaa elämässäni!) Kiinan muurille minua Pekingiin katsomaan tulleiden ystävieni kanssa. Valitsimme "turistimuurin" sijaan oppaan vetämän patikoinnin alkuperäisellä, ränsistyneellä muurilla. Muuri oli edelleen vaikuttava - kyllä kiinalaiset osaavat muuria rakentaa - mutta kun kertoja alkaa olla alla useampia, alkavat maisemat toistaa itseään melko lailla. Muurin sijaan minuun teki suuren vaikutuksen oppaamme.

56-vuotias herra Zhao näytti huomattavasti ikäistään vanhemmalta, vaikka fyysisesti hän olikin rautaisessa kunnossa. Kova ruumiillinen työ, ankarat sääolot ja niukka ruokavalio piiskaavat ihmistä kuin rauta ruostetta. Kunhan jonninjoutavan small talkin jälkeen sain herra Zhaon puhumaan elämästään maaseudulla, paljastui, ettei hän ollutkaan mikään kapeakatseinen maalaistollo, jollaisena olin häntä pitänyt.

Herra Zhao ei syönyt lihaa, koska uskoi sen olevan ympäristön kannalta parempi juttu. Melkoisia sanoja mieheltä, joka on kasvanut aliravitsemuksen keskellä. Hän oli muutenkin ilmeisen huolestunut ympäristön tilasta. Mineraalien poraus lähialueilla aiheuttaa eroosiota ja - Zhaon näkemyksen mukaan - maanjäristyksiä. Kaiken tämän hän oli oppinut "lukemalla lehtiä ja katsomalla television dokumentteja". Siis maalaiskylässä, jossa ihmiset paimentavat aaseja ja elävät vailla juoksevaa vettä. Ihailtava suoritus. Mutta tiesi herra Zhao kertoa muutakin. Hän suorastaa parjasi Kiinassa vallitsevaa yltiönationalismin aaltoa ja ulkomaalaisten parjausta. Muuten sanoistaan varovainen Zhao kertoi kuitenkin paheksuvansa maanmiehiään, jotka juoksevat rahan perässä ja ryntäävät nyt kilvan maaseudullekin öykkäröimään rahoineen. Sukulaissielulle oli helppo hymyillä.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Eksyksissä


Kesä vetelee viimeisiään, joten viimeiset lämpimät päivät pitää hyödyntää viimeiseen asti kuin pettuleipä nälkävuosina. Lauantaina tuli siis taas hypättyä rämäpyörän selkään ja käytyä kaupunkiekskursiolla. Kerrottakoon kuitenkin ensin että teen mä viikonloppuisin muutakin kuin ihmettelen talonraunioita. Pitääkseni yllä fasadia normaalista elosta kävin tänäkin viikonloppuna mm. livekeikalla, sekä baarissa jossa saksalainen rekkamies kertoi tykkäävänsä mun tyylistä, ja annoin puhelinnumeroni randomille kiinalaiselle, joka varmisti heti uuden ystävyytemme soittamalla mulle 14 puhelua yhden illan aikana. Mutta koska nämä jutut eivät ketään kiinnosta, kerron mielummin niistä löytöretkistä.

Pekingissä on aika helppo yrittämättäkin löytää kaikkea mielenkiintosta. Tarvitsee vain lähteä määrätietoisesti kävelemään johonkin suuntaan ja aina törmää johonkin kummaan. Totta puhuen pääosa niistä jutuista joita minä pidään täällä kiintoisina ei kyllä herättäisi muissa mitään kovinkaan suuria tunteita, sillä tuntuu että aika harva osaa arvostaa ruosteisia pyöriä ja purku-uhan alla olevia raunioita. Valtaosaa niin paikallisista kuin ekspateistakin tuntuu kiinnostavan shoppailukatujen ohella nähtävyyksistä enemmän iänikuiset taivaantemppelit ja tiananmeninaukiot, kun taas itseäni kiinnostaa paljon enemmän eksyä niille kujille, joista matkaoppaat eivät puhu mitään. Oli vaikea olla miettimättä asiaa kun suuntasin eksursioni jälkeen kirjakauppaan Wangfujingin ostoskadulle, jossa kiinalaisnuoriso kuvautti itseään Chanelin kaupan edessä. Sillälailla. 


Eilisen matkan päätarkoituksena oli käydä tutustumassa paikalliseen kummitustaloon (!) ja erääseen Punaisen Pekingin nähtävyyteen (joista molemmista kirjoitan ja laitan kuvitusta joskus myöhemmin erikseen), mutta siirtymäosuudella satuin myös eksymään (siis oikeasti) maailman sekavimpaan hutongiin. Luulin että neliökaavaan rakennetussa kaupungissa se ei olisi mahdollista. Kuinka väärässä sisäinen Theseukseni olinkaan! Neljännestunnin hortoilun  ja ympyrän kulkemisen jälkeen nielin ylpeyteni ja kysyin paikallisilta neuvoa. Kaksi ensimmäistä paikallista tosin olivat aivan yhtä pihalla kuin minäkin, ja vasta kolmannella yrittämällä pääsin jatkamaan matkaa. Mielenkiintoista miten sitä rupeaakin mielikuvitus laukkaamaan heti kun ei tiedä mihin suuntaan pitäisi mennä. Vaikka sitä kävelee mummojen ja pappojen keskellä alle neliökilometrin kokoisella alueella (ts. mitään kolmipäisiä hydria sitä tuskin tulee vastaan) niin heti rupesin näkemään itseni mädäntyneenä luurankona joka ei ikinä löytänyt tietään ulos labyrintistä. Tietänette sen hätääntyneen olon kun pienenä äiti katosi kauppaan. Tämä labyrintti sijaitsee lähellä meidän kotia jonkun muinaisen, entisöimättömän temppeliraunion (!) mailla. En oikein tiedä miten olen kaikki nämä kuukaudet onnistunut missaamaan paikan. Brassailuna kerrottakoon, että hetkellisesti selkäpiissä meni omanarvontuntoinen lämmin aalto kun tajusin juttelevani pappojen kanssa Qing-dynastian arkkitehtuurin hienouksista. Sen jälkeen palasin maan pinnalle kun sedät rupesivat arvuuttelemaan mistä kiinalaisesta oluesta pidän eniten. Mutta olisi se vaan metkaa kun meillä Suomessakin mummot ja papat asustelisivat Pietari Braahen aikana rakennetuissa hirsimökeissä. Nyt on pari metkaa uutta paikkaa käyty kuitenkin tarkastamassa, joten uusia raportteja UG-nähtävyyksistä pian tulossa! 


maanantai 6. elokuuta 2012

Peltikolareita ja suolenpätkiä - Peking style


Tänään se sitten tapahtui, ajoin fillarillani kolarin. Mistään valtaisasta destruction derbystä ei toki ollut kyse, vaan pienestä fender benderistä. Täällä keskustassa ajonopeudet ovat liikenneruuhkien takia sen verran alhaisia, että henkensä puolesta ei onneksi tarvitse useinkaan pelätä. Esikaupungeissa ja maaseudulla sen sijaan törmäillään niin että veri ja ruumiinkappaleet lentävät. Ja sen jälkeen turvakamerakuvia revitellään pitkin medioita. Törmäyksiä mehustellaan kaikista mahdollisista kuvakulmista, eikä goren sensuroimisesta ole puhettakaan. Kuolleiden omaisien tuskankarjuntaa kuvataan häpeilemättä. Nuo tutkivina journalisteinakin tunnetut häikälemättömät haaskalinnut pönkevät joskus jopa kyselemään, että "miltäs nyt tuntuu?" No mitäs luulet kun sukulaiset  makaavat jauhelihana rekan takarenkaan alla.

Mutta sen sivuraiteen jälkeen jälleen omaan kokemukseeni. Olin siis ajelemassa pyörätiellä töistä kotiin, kun yhtäkkiä joku Bemarikuski (Kiinassa ko. automerkki muuten tunnetaan veljellisesti nimellä 别摸我 Biè Mō Wŏ - Älä Koske Minuun - miksiköhän?) kääntyi tien ylittääkseen suoraan eteeni. Pienimpäänkään jarrutukseen tai väistöliikkeeseen ei ollut aikaa ennenkuin polkumme kohtasivat. Pyöräni säilyi ehjänä, mutta joulunaikoihin teloneen polveni onnistuin satuttamaan uudelleen. Mitään vakavaa ei siis kuitenkaan pääsyt tapahtumaan. Tai niinhän minä luulin. BMW-kuskille kun kylkeen ilmaantunut viiden sentin mittainen naarmu rinnastui näemmä maailmanloppuun: "mitä sinä et katsele eteesi kun pyöräilet, nyt tulee kallis lasku!" Tarinoita kalliiksikäyneistä kolareista kuulleena näin jo sieluni silmin kuinka tuhmiin ulkomaalaisiin kohdistetun kampanjan aikana passinsa tyhmänä kotiin jättänyttä ulkomaalaista vedätetään koko ympärille kerääntyneen lössin ja pian paikalle saapuvien virkavallan edustajien toimesta. Olin kuitenkin mielestäni oikeassa, joten toivoin oikeuden vielä voittavan. Epäileväisin mielin ja tuskanhiki otsalla kuulin rahasummien ylöspäinhilaamisen alkaneen taustalla: "1600 yuania....ei vaan 2000!"


Kiina kuitenkin yllätti. Eräs kolarin nähnyt nuorimies sätti bemarikuskia ja autteli minua pro bono selvittämään tapahtunutta poliisille. Poliisinkin mielestä syy oli eteenkääntyneen autokuskin. Minulta tiedusteltiin lähinnä olenko kunnossa. Lopulta Bemarin kuljettaja tajusi bluffinsa kusahtaneen ja tyytyi häipymään paikalta vähin äänin. Aina ei tarvitse näemmä olla oikeusvaltiossa että oikeus toteutuu.


Koti 0 - Vieras 1

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Pekingin muotiviikot


Revolutionary fashion, vol. 1
Kävin tässä taannoin mielenkiintoisen keskustelun siitä miten maailmaan mahtuu tyyppejä, joilla on aina oikeat releet oikeaan tarpeeseen. Pääosin nämä ylipanostajat tuntuvat luonnollisesti olevan pumpulikääreissä kasvaneita länsimaalaisia. Matkoilla on näillä kerskakuluttajilla goretexit, aurinkolipat sekä pussukat ja nyssykät kuosissa. Koiraa ulkoiluttamaan pistetään päälle ilmaa halkovia tuulitakkeja ja nilkkoja tukevia erikoiskenkiä. Veneen kannelle muistetaan ottaa mukaan kilpikonnakauluksinen villaneule ettei illan säätiedotuksesta varmistettu navakka kaakkoistuuli pääse yllättämään. Ja varmuudeksi vielä ylimääräiset pohjalliset purjehduskenkien sisään etteivät roiskeet kastele varpaiden välejä.

Mä oikeasti nautin ja iloitsen suuresti siitä, että täällä osataan pääosin ottaa tuon edellämainitun varustelun ja assessoorien kanssa melko rennosti. Olkoonkin että siinä eksytään tyylittömyyden spekstrin toiseen äärilaitaan, kertoo se mielestäni rennosta elämänasenteesta, ja kyvystä olla piittaamatta liiemmälti muiden katseista. Itseähän en esim. sateenvarjoa omista, eikä mua juuri haittaa jos luontoretkellä ei ole jalassa juuri oikeanlaiset lenkkeilykengät. Mutta täysin luonnonlapsi mä en ole. Joskus mä jopa oikeasti mietin mitä laitan päälleni kun astun ovesta ulosa.

Vaan eivät kiinalaiset. Kuntosalin juoksumatolla säntäillään farkut jalassa ja flipflopit jalassa. Täysoptimoidut juoksukengät vaihtuvat sujuvasti nahkakenkiin kun lähdetään kaivamaan ojaa - pikkutakki päällä. Illallisille ilmestytään vailla huolen häivää lenkkarien ja sadetakin kanssa. Ulkona käyskentely yöpuvussa on yhtä normaalia kuin muovipussin vetäminen päähän sateensuojaksi. Kuten muuan blogikin todistaa, mikään alakulttuuri ei ainakaan pukeutumisen osalta voisi täällä lyödä läpi, sillä asiaankuuluva pukeutuminen sujuu kaikilta muutenkin kuin luonnostaan. Mikään vastaankävelevä viritelmä ei enää yllättäisi tässä maassa.

Peeäs. Kiitos sinulle senkin belsepuubin kätyri joka varastit mun pyörästä Brooksin nahkasatulan. Toivottavasti jäät putoavan meteoriitin alle ja nälkäiset haaskalinnut tulevat nokkimaan mätänevää ruhoasi. Ei mulla muuta.


torstai 19. heinäkuuta 2012

Hississä

Suomessa kasvaneelle hissillä matkailu on yksi tylsän arjen...no, tylsimmistä ja arkisimmista asioista. Jos mietin taaksepäin kaikkia Suomessa viettämiäni vuosia, ei mun sumuisiin muistoihin muistu yhtäkään hissiä tai hissistä mukaan jäänyttä tarinaa. Niinpä en olisi ennen tänne tulemista osannut kuvitellakaan, miten suuria tunteita hommaan voikaan oikeissa olosuhteissa liittyä. Kiinassa hissimatkailu on kokemus - tekisi mieli sanoa suorite - joka kelpaisi minkä tahansa elämyspuiston vetonaulaksi.


Aamuisin hissille kävellään jalat jännityksestä spagetilla; koskaan ei voi tietää kumpi talon hisseistä toimii - vai toimiiko kumpikaan. Auringonnousuakin varmempaa on vain se, että molemmat talon hissit eivät ole toiminnassa samaan aikaan. Uuteen taloyhtiöön muutettuani on käytössä oleva hissi vaihtunut vähintään kerran viikossa, joskus jopa useaan kertaan yhden päivän aikana. Rakentamisen laatu on täällä (kaunistellenkin sanottuna) huonoa, joka näkyy näemmä mm. siinä, että kahta hissiä ei yksinkertaisesti saa samaan aikaan liikkeelle.  Teknisiä ongelmia löytyy tosin tuon tuostakin siitä ainokaisesta toimivastakin hissikopista, joten yleensä riemu on rajaton kun edes jotenkuten koti- ja ulko-oven välillä pääsee nauttimaan teollisen vallankumouksen hedelmistä. Portaita pitkin liikkuminen ei tosin onnistuisikaan, sillä rappukäytävä on lähestyvän zombie apocalypsen (ainakin jos meidän asuinalueen pihaa on uskominen, ks. kuva) tieltä tukittu kaikella mahdollisella roinalla suihkukaapeista lautakasoihin.


Varsinainen elämys on kuitenkin itse kiinalainen hissikansa. Siinä missä nirppanokka suomalainen nyrpistää nenäänsä joutuessaan jakamaan hissin jonkun toisen kanssa, tunkevat kiinalaiset mielihyvin koko kaakkois-Pekingin voimin samaan koppiin. Tarvittaessa (eli lähes aina) hissiin otetaan koko suvun lisäksi mukaan polkupyörät, rakennustarvikkeet ja vaarivainaan kaappikellot, joten tilaa on nipin napin sen verran, että lippalakin joutuu ottamaan päästä voidakseen katsella ympärilleen. Yksinmatkustaminen on harvinaista herkkua, josta pääsee nauttimaan yleensä vain yön pikkutunteina. Monissa taloyhtiöissä hissit tosin kytketään pois käytöstä yön ajaksi. Ilmeisesti tarkoituksena on tähdentää asukkaille, että hissiä tulee käyttää vain ruuhka-aikoina. Päiväsaikaan tupakanpolttelun ja satunnaisen kehon eritteiden vapauttamisen ohella kopissa tutustutaan naapureihin, vaihdetaan kuulumisia ja leikitään lasten kanssa:


"Etkös sinä isonenäinen ulkomaalainen ole tuosta yläkerran kulmahuoneistosta? Itsehän asun siinä paria kerrosta alempana. Sua ei varmaan haitanne jos piipahdan tuossa illalla käymään niin vertaillaan vähän asuntoja ja vuokria!".


Muiden konttausikäisten tapaan hyvästä käsi-silmä -koordinaatiosta tunnettu naapurin räkänokka läiskii samalla isovanhempien opastuksella hissin nappeja kuin ympärillä pyörivää sittiäistä, osuen luonnollisesti kaikkiin muihin nappeihin paitsi sen kerroksen johon olemme matkalla. Onneksemme hissi pysähtyy vain joka toisessa kerroksessa; välikerroksissa asuvat kun saavat tyytyä kävelemään rappusia ylös tai alas kerroksen verran päästäkseen kotiin. Joka kerroksessa hissiin on lisää tulijoita. Erityisesti mummoille tuntuu olevan aiva se ja sama mistä hissi on tulossa ja mihin menossa, kunhan sillä vain pääsee jonnekin. Sisääntunkijat vain eivät yleensä osaa oikein päättää mennäkö sisään vai jäädäkö ulos, vaan hissin ovien väliin jäädään arpomaan ja ihmettelemään mahtuisiko tuonne kulmaan vielä jos seisoisi toinen jalka mopon renkaan päällä.


Uskomatonta mutta totta, hissi on myös monen kiinalaisen työpaikka. Kiina on varsinainen työntekijän luvattu Shangri-La, jossa jokaiselle löytyy töitä mistä valita. Ja jos ei löydy, niin työtä kyllä keksitään. Yleensä hissejä operoidaan korkeimman omakätisesti, mutta vielä tänäkin päivänä joissakin hisseissä törmää tyyppiin jonka ainoa funktio maailmassa on painaa hissin nappeja ylös alas. Ja mistään bisnestippejä heittelevästä, fetsipäisestä hissipojastahan ei ole kyse, vaan yleensä nuoresta maalaistytöstä (jonka puheesta ei kukaan - edes paikalliset - saa mitään selvää), jonka reviirille ei säälistä kehtaa tunkea painamalla itse nappia hissin astuessaan. Sääliksi käy. 


Jokainen hissimatka on täällä siis melkoinen seikkailu. Loppumattomasta säädöstä ja ikuisesti kestävistä matkoista huolimatta rakastan kuitenkin kiinalaisia hissejä. Kiinalainen hissimatka on yksi niistä asioista, joka tulee kokea voidakseen sanoa käyneensä todellisessa Kiinassa.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Ei läheskään maailman ympäri yli 80:ssä päivässä

Monet ystävistäni ovat näin kesäkuukausina taas lähdössä maailmalle. Joku tietysti sanoisi, että olethan sinäkin Olli paraikaa maailmalla. Totta puhuvat. Mä olen kuitenkin elänyt jo niin kauan täällä asteroidilla n:o 3789 että mun on hyvin vaikea mieltää olevani täällä missään muualla kuin kotona. Koti on tietysti vähän venyvä käsite sikäli, että en mä tunne täälläkään oloani missään määrin kotoisaksi. Isolta osin se johtunee siitä että olen seilannut viimeiset viisi vuotta Kiinan ja Suomen väliä edestakaisin, jolloin kaikki ihmissuhteet molemmissa päissä ovat jääneet jossain määrin pinnallisiksi. Maailman näkemisellä on hintansa, mutta enpä voine silti sanoa, että katuisin hetkeäkään sitä että päätin panostaa siihen että ymmärtäisin paremmin täysin erilaista ja vierasta kulttuuria. Luulen että alunperin tämä järjetön halu lähteä kauas pois johtui siitä, että nuorena en pitänyt kovinkaan paljon siitä millaisena Suomi näyttäytyi mulle. Se oli kylmä ja ilkeä paikka, jossa mä voin pahoin. Olin koulukiusattu ja helvetin yksinäinen. Joku syypää pahaan oloon oli löydyttävä. Abstrakti "Suomi" oli hyvä, persoonaton syyllinen. Nyt tietysti ymmärrän, että ihmisiä joille toisten unelmien murskaaminen ja mielen pahoittaminen tuovat mielihyvää löytyy kaikkialta, eikä Kiina ole mikään poikkeus. Suosittelen kuitenkin lämpimästi matkailua ja maailman kokemista kaikille. Etenkin niille joiden mielestä Suomi on niin mainio paikka elää, että sieltä ei kannata päiväksikään minnekään poistua. 


Mutta ettei nyt masenneta lukijoita liikaa, puhutaanpa siis vaihteeksi jostain oikeastakin. Voisinpa siis vähän  mun tulevasta matkasuunnitelmastani. Aina kun olen Kiinasta takaisin kotiin matkaillut olen haaveillut siitä, että olisi aikaa ja mahdollisuus palata kotiin jotain muuta reittiä kuin Venäjän arojen yli kilometrien korkeuksissa. Ikinä ennen tuota mahdollisuutta ei ole ollut. Nyt mun mieleni on kuitenkin valloittanut idea siitä että kun täältä seuraavan kerran palaan kotiin, täältä tullaan tyylillä. Mulla on mielessä seuraavanlainen skenaario: lähetän kamat junalla kotiin ja itse otan vast'ikään väsäämäni fixipyörän ja repullisen vaatteita matkaan ja suuntaan kohti Intian rannikkoa. Ja sieltä sitten rahtilaivalla Eurooppaan. Kokemuksia anyone?



sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Beijing bicycle

Tovin kesti että pääsin taas koneen ääreen jatkamaan kirjoittelua. Alussa täällä menee aina melko tovi että kaiken saa hoidettua kuntoon; kämppä, uusi työpaikka jne. Ja lisäksi on tietty tullut laiskoteltua ja deekuiltua.

Mutta, pohjustetaas vähän. Ensimmäiset kerrat kävin Kiinassa opintojen alkuvuosina. Vuosien 2005 ja 2006 joululomilla kävin pyörimässä ympäri Kiinaa kaverien kanssa yhteensä n. 2 kuukauden ajan. Lukuvuoden 2007 - 2008 vietin sitten Pekingissä vaihto-opiskelemassa Renmin-yliopistossa. Kuten jo ensimmäisessä postauksessani mainitsin, tuon vaihtovuoden aikana naputtelin blogia, mutta "opiskelukiireiden" takia ei lopppuenlopuksi tullutkaan kirjoiteltua ihan hirveästi. Vuonna 2010 olin ensimmäistä kertaa Kiinassa töissä kun paimenin kiinalaisia Shanghain maailmannäyttelyssä. 2011 suoritin puolen vuoden mittaisen CIMO-harjoittelun Suomen suurlähetystössä Pekingissä ja pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan taitojani ainakin etäisesti omaa osaamistani liippaavissa jutuissa. Ja nyt sitten palasin pahuuden alkulähteille suurlähetystöön ihan "oikeisiin" hommiin viisumivirkailijaksi. Sopimukseni on tosin määräaikainen, joten syyskuun lopun jälkeiset suunnitelmat on ihan auki. Mikäli satun jotain työtä löytämään, jään tänne. Koitan kuitenkin myös kehitellä tässä masterplania, jolla saisin rahaa kokoon että voisin lähteä heti syyskuun jälkeen maailmalle suorittamaan MBA-tutkintoa.



Mutta kuten todettua, asunto on nyt viimein järkättynä. Toisen uuden viisumivirkailijan - joka onnekseni on ihan huipputyyppi - kanssa muutettiin kämppiksinä Dongzhimenin metroaseman lähelle koilis-Pekingiin. Täällä rokki raikaa, paska peittää lattioita ja krapulaiset zombit vaeltavat hiljaa vessan ja sohvan väliä, toivoen että joku nainenkin joskus saataisiin tänne jallitettua. Mutta kyllä me em. ohella jotain moraalitontakin aina välillä tehdään. Asuinkompleksi on maailman järkyttävin DDR-blokki. Mutta asuinseutuna tykkään tästä paikasta paljon enemmän kuin esimerkiksi Shuangjingistä jossa viimeksi asuin. Läheltä löytyy paljon baareja, rafloja ja muuta mielenkiintoista, mm. hylättyjä tehtaita ja vanhoja hutongeja. Vuokrat alkavat täällä lähennellä jo Suomen tasoa, vaikka laatu alittaa kaikki kuviteltavissa olevat standardit. Eilen meidän rappukäytävän seiniin liimatut miljoonat laajakaistoja, putkitöitä ja ikkunanvaihtoja mainostavat tarrat oli hoidettu näkymättömiin maalaamalla seinä valkoiseksi - tarroja irroittamatta. Joskus sitä joutuu kyllä ihmettelemään ihmisten kykyä tehdä asioita mahdollisimman laiskasti. 拆



Sisältä meidän kämppä on uskomattoman huonolla kitsch-maulla sisustettu (täällä asunnot tulevat lähes järjestäen valmiiksi kalustettuina). Esimerkkinä mainottakoon vaikka se, että katosta roikkuu muovisia viinirypäleitä ja feikkilintu. No, tupareiden teema valittiin sitten sisustuksen mukaan ja näinpä saatiinkin toivomuksemme mukaisesti tuparilahjaksi käsittämättömän rumia ja mauttomia kitsch-esineitä. Itsehän olen vakaasti sitä mieltä että vilkkuva taikasauva, punainen pornovalo ja laikukas kumiankka kuuluvat joka asunnon must have-osioon. Kyllä nyt kelpaa sisustella!

Eilen aloitin taas päättömän taobao (=nettikauppa) -shoppailun. No, totuuden nimissä kerrottakoon, että sijoitin polkupyörään. Olen aiemmin rakennellut itselleni polkupyöriä, ja nyt päätin viimevuosien hipster-vyörytykselle antautuneena rakentaa itselleni fixipyörän. Ostin siis perinteistyylisen kiinalaisfillarin, josta aion käyttää projektiini vain rungon. Kunhan projekti valmistuu niin laitan tännekin kuvia mun uudesta rakkaastani. 完

Ja vielä vähän päivän tunnelmia audiomuodossa:
http://www.myspace.com/music/player?sid=82087562&ac=now