Sillä välin toisaalla

There's a new sheriff in town.

Viime aikoina monien katseet ovat olleet naulittuina Yhdysvaltojen presidentienvaalien seurantaan. Ja jos eivät ole, niin syytä olisi ollut. Toisella puolen Tyyntä valtamerta tapahtuva Kiinan vallanvaihdos on – aivan oikeutetustikin – jäänyt useimmilta vähemmälle huomiolle. Monilta kyseinen tapahtuma lienee mennyt kokonaisuudessaan täysin tutkan alta. Kiina on kuitenkin kiistatta maailmanluokan valta, ja siksi olisikin kai hyvä ymmärtää, mistä Kiinan politiikkaa seuraavat piirit tällä hetkellä kohkaavat. Mistä oikein on kysymys?

Peruskuvio on se, että vaikka muodollisesti puolue ja valtio ovat Kiinassa kaksi eri asiaa, niin käytännössä kommunistinen puolue johtaa maata kontrollimalla sekä valtion instituututioita että armeijaa. Puolueen rooli maan ratissa on jopa kirjoitettu valtion perustulakiin, joten puolueettomia ei olla edes muodollisesti. Käytännössä puolueen vallankäyttö tapahtuu niin, että arvon puoluepamput istuvat pössyttelemässä sikareitaan myös korkeissa valtion viroissa. Näin ollen esim. kommunistisen puolueen korkeimman viran haltija - pääsihteeri - on samalla myös Kiinan valtionpäämies. Tämän lisäksi hän on myös armeijaa komentavan, muodollisesti valtion ja puolueen yhteiskontrollissa olevan komission johtaja. Käytännössä siis armeijan (tosiasiallinen) ylipäällikkö. Puolueen pääsihteeristä alaspäin lähes kaikilla muillakin korkeilla puoluepomoilla on vastaava paikkansa myös valtioapparaatissa ja/tai armeijaa johtavassa koneistossa. Näinollen esimerkiksi (vielä hetken aikaa) kommunistisen puolueen ylimpään johtoportaaseen kuuluva Wen Jiabao on samalla myös Kiinan pääministeri. Em. puolueen ja valtion konglomeraattia kutsutaankin yleisesti – ja varsin kuvaavasti –  puoluevaltioksi. Ollessani viime vuonna töissä Suomen suurlähetystössä Pekingissä yritin harjoittelijakollegani kanssa vääntää jonkinsortin selventävää kaaviota siitä, miten puolue, valtio ja armeija ovat toisiinsa linkittyneet. Kun flappitaulun kokoinen paperiarkki oli täynnä kaikenmaailman komiteoita, osastoja ja absurdeja kirjainlyhenteitä, joista sinkoili viivoja ja nuolia joka suuntaan, oli antauduttava. Kiinan hallintojärjestelmä on harvinaisen epäselvä ja epälooginen, eikä kellään (ainakaan korkeinta johtoa lukuunottamatta) taida olla todellisuudessa hajua siitä, kuka todellisuudessa hoitaa mitäkin, ja kuka on vastuussa kenelle. Se lienee on toki tarkoituskin. Se kun helpottanee vastuun pakoilua tarvittaessa melko lailla.

Tästä päivästä alkaen puolueen (ja sitämyöten siis myös valtion ja armeijan) ylintä johtoa aletaan laittaa uuteen uskoon kun viiden vuoden välein järjestettävä puoluekokous-sirkus saapuu torvet soiden Pekingiin. Mikä tämä puolueen ylin johtoporras sitten on, ja miten se muodostuu?

Kiinaa johtaa käytännössä kourallinen (määrä on vaihdellut, jokatapauksessa alle kymmenen) heppua jotka kuuluvat Kiinan kommunistisen puolueen politbyron pysyvään komiteaan. Tätä kommunistisen byrokratia-kapulakielen riemuvoittokomiteaa voi jossain määrin pitää länsimaisten liberaalidemokratioiden hallitusten vastineena, sillä maan johtamisen ylin vastuu on käytännössä jaettu näiden (poikkeuksetta) miesten kesken. Yksi vastaa sosiaalipolitiikasta, toinen dissidenttien vangitsemisesta, tiedättehän. Erona läntisiin demokratioihin on tietysti se, että nämä raudankovat vanhat teknokraatit eivät ole vastuullisia oikein kellekään muulle kuin toisilleen, eikä heidän urakehityksenä ole missään vaiheessa ollut riippuvainen yleisten ja yhtäläisten vaalien tuloksista. Vaikka tämä puolueen ylin johto on näennäisesti hyvin yhtenäinen, sen sisältä löytyy selvästi eriäviä mielipiteitä ja intressiryhmiä. Löytyy niin maltillisia maolaisia, uuden sukupolven nousukkaita kuin esim. armeijan edustajiakin - näitä nk. klikkejä on monia. Näistä eri eturyhmistä tulevien johtajien välillä Kiinan politiikan suunnasta käydään tiukkaa kädenvääntöä. Mielipiteet ja sylki lentävät, ja jos muu ei auta, asioista äänestetään. Kun päätös on syntynyt, siirtyvät aiemmin eriäviä mielipiteitä edustaneetkin tukemaan uutta linjaa, eivätkä länsimaisten demokratioiden tapaan jää marisemaan asioista kansan kuultavaksi. Demokratiaa parhaimmillaan. Mielipide-eroistaan puolue haluaa siis pitää huolen siitä, että kun päätös on syntynyt, kaikki päättäjät ovat julkisesti sen takana, ja johto vaikuttaa ulospäin yksimieliseltä. Vain muutaman kerran johdon erimielisyydet ovat ryöpsähtäneet valtakabinettien ulkopuolelle, esimerkiksi Tiananmenin opiskelijamielenosoitusten aikaan. 

Muiden poliittisten päätösten tapaan myös seuraavien johtajien valinta toteutetaan em. kaltaisella menettelyllä. Jo pitkään ennen uuden johdon muodollista nimittämistä on kulisseissa käyty kädenvääntöä siitä, kuka maata tulee jatkossa johtamaan. Entiset johtajat koittavat lobbata omia suojattejaan korkeisiin virkoihin kun eri klikkien välille haetaan sopivaa voimatasapainoa. Kuten tulevaan vallanvaihdokseen johtavat tapahtumatkin ovat osoittaneet, peli ei ole aina kovin puhdasta. Kun sopivat seuraajaehdokkaat on löydetty, siirretään valta uudelle sukupolvelle seuraavassa puoluekokouksessa. Tämän puoluekokouksen jälkeen uusi johtajasukupolvi pysyy vallassa "kaksi kautta"; seuraavassa puoluekokouksessa johdon kokoonpanoon saatetaan tehdä pieniä muutoksia, ja puolueen päälinjauksia säätää. Kun johtajasukupolvi on ollut vallassa kaksi kauttansa - n. kymmenen vuotta - on vuorossa seuraava puoluekokous, jossa em. tapaan valitaan jälleen uusi johto. Ihan näin saumattomasti ja portaattomasti valta ei kuitenkaan Kiinassa tietenkään vaihdu. Puolueen entinen pääsihteeri ja presidentti - pian siis Hu Jintao - pitää kiinni vielä jonkin aikaa kiinni joistakin korkeista viroistaan, jonka jälkeen valtaa siirretään hiljalleen puoluekokouksen jälkeen manttelinperijälle. Perinteenä on ollut, että siirtyvä johtaja pitää vielä armeijan suurvisiirin viittaa yllä tovin puoluekokouksen jälkeenkin. Hyvä tietty varmistella etteivät kissat hypi pöydälle ja rupea heti asein öykkäröimään. Mitä ilmeisemmin ikuisesti elävät Kiinan valtionpäämiehet vetelevät lisähapen ja nitrojen ohella kulissien takana tarpeen vaatiessa naruista vielä senkin jälkeen kun he ovat siirtäneet kaiken muodollisen valtansa seuraajalleen. Niinpä esim. vuosina Kiinan johtajana ollut Jiang Zemin on ottanut osaa pian valtaanastuvan johtajasukupolven koostumukseen, ja aikoinaan Deng Xiaoping johti tosiasiallisesti Kiinaa maan bridgeliiton kunniapuheenjohtajan ominaisuudessaankin. Siis oikeasti. Myös muilla korkeilla johtajilla on vielä muodollisen eläköitymisensä jälkeen huomattavan paljon valtaa päivän politiikan hoitamisessa. Yleisesti ottaen nähdäänkin, että uusi johtajasukupolvi lähinnä mielistelee vanhempiaan ja varmistelee omia asemiaan ensimmäisen viisivuotiskautensa aikana, kun taas toinen kausi käytetään sitten selvemmin omien juttujen ajamiseen ja seuraavan johtajasukupolven koulimiseen. Em. syystä mitään dramaattisia muutoksia Kiinan politiikassa on turha odottaa ainakaan lähivuosien aikana, vaikka Peking vallanvaihtoa kohkaakin maailmalle.

(Disclaimerina mainittakoon, että lähes kaikki yllä mainittu koskee nimenomaisesti sitä Kiinaa, joka on muotoutunut Mao Zedongin jälkeisen uudistuspolitiikan aikana. Nyky-Kiinan hallintojärjestelmä on niin nuori, että se hakee vielä vahvasti muotoaan. Vielä sukupolvi sitten asiat olivat hyvin eri tavalla, ja on erittäin todennäköistä, että kaikki allamainittu kaipaa vähintään rankkaa päivitystä sukupolven päästäkin. Toisena esivaroituksena mainittakoon, että kaikki allamainittu perustuu silkkaan allekirjoittaneen ulkomuistiin,  joten asiavirheitä riittänee). 

Itkupotkuraivarinationalismi

Lokakuun ensimmäisenä päivänä Kiinassa vietettiin kansallispäivää. Ei siis itsenäisyyspäivää, koska Kiinahan ei (ainakaan de jure, pääsinpähän brassailemaan) ollut koskaan toisen valtakunnan osa tai siirtomaa. Niinpä kansallispäivää vietetään nk. uuden Kiinan, eli Kiinan kommunistisen puolueen perustaman ja johtaman yksipuoluevaltion perustamispäivän (1.10.1949) kunniaksi. Mikäs sen juhlavampaa kuin diktatuurin syntymäpäiväkekkerit; joko pidät hauskaa tai itket ja pidät hauskaa.

Läpi kansantasavallan historian on kansallispäivä ollut se tärkein poliittinen juhla valtakunnassa. Vielä kylmän sodan aikaan myös vappua juhlittiin maailmanlaajuisen proletariaatin kunniaksi näyttävin menoin. Ei ihan sentään uimalla asti suihkulähteessä tai oksentamalla valkolakkiin, mutta kumminkin. Kansainvälisestä fasadistaan huolimatta oli kiinalaisessa kommunismissa kuitenkin jo tuolloin nationalismilla keskeinen sija, ja niinpä kyseisen työväen juhlapäivän juhlamenot olivatkin oikeastaan lämmittelyä alkusyksyn kansallispäivän juhlallisuuksille. Kahdesti vuosikymmenessä kansallispäivää vietetään urheilujuhlan tavoin televisioon juonnetun sotilasparaatin merkeissä,  mutta välivuosina (kuten tänä vuonna) kansallispäivä näyttäytyy sadalle vanhalle sukunimelle (老百姓 eli "tavalliselle kansalle") lähinnä juhlakuntoon tuunattuna Tiananmenin aukiona ja loppumattomina keskustaan lainehtivina ihmisaaltoina. Tänä vuonna Tiananmenin kukkaistutusten ohella Kiina tosin laski kansallispäivää kunnioittaakseen vesille ensimmäisen kotimaisen lentotukialuksensa, joka viimeistään vakuuttanee viimeisimmätkin epäilijät siitä, että Kiinan "rauhanomainen nousu" ei nojaa tarpeen vaatiessa aggressiiviseen hyökkäyssodan välineisiin kuten -  no - lentotukialuksiin.

"Ja tämmöisen kun liimaat
sinne auton takaikkunaan
niin Kiina pelastuu
 japanilaisten imperialismilta"

Vallanvaihtoon valmistautuva ja jos jonkinlaisista sisäpoliittisista kahnauksista ja imagokämmeistä kärsivä kommunistinen puolue on tänä vuonna taas osoittanut käyttävänsä nationalismia vanhan maailman malliin sisäpolitiikan aseena. Kotimaan ongelmista huomio on suunnattu (suurelta osin) keksittyihin ulkopoliittisiin kriiseihin. Keneltäkään Kiinan tapahtumia seuranneelta ei ole voinut jäädä huomaamatta, miten keväällä käydyn ulkomaalaisvastaisten kampanjan jälkeen on Kiina ajautunut viime kuukausien aikana Japanin kanssa vakavaan nokkapokkaan muutamia saaria koskevan aluekiistan takia. Massat hilluivat Kiinan kaupunkien kaduilla riehumassa ja tuhoamassa päättömästi kaikkea japanilaiseksi tuomitsemaansa. Syyksi mellakointiin riitti apinalaumoille pelkästään se, että joku isänmaan petturi kehtasi ajaa japanilaista autoa. Kyllä siinä montaa sivistyneempää kiinalaisystävääni hävetti. Diplomaattisen nokkapokan ohella Kiinan ja Japanin väliset taloussuhteet kärsivät ja villeimmät tarkkailijat spekuloivat jo sodan mahdollisuudella. Kun puoluevaltion pointti oli tullut selväksi - Nasse-setä on nyt hyvin vihainen -  veti puoluevaltio varaventtiilit kiinni, ja hyödylliset idiootit paimennettiin röhisemään takaisin karsinoihinsa. Aiemmin historiansa aikana puolue on suoranaisesti (ja vähemmän läpinäkyvästi) masinoinut vastaavia väkivaltaisia mielenilmauksia, joten nytkin on syytä olettaa, että hallinto antoi vähintäänkin hiljaisen hyväksyntänsä tapahtuneelle. Kuten muutamissa internetsin ihmeellisessä maailmassa käymissäni keskusteluissa totesin, kommunistisen puolueen tärkein (ja monien mielestä ainoa) tavoite on pysyä vallassa keinolla millä hyvänsä. Sen tavoitteen toteuttamiseksi valtio on valmis ottamaan vähän takkiin taloudellisestkin, vaikka talouskasvun ylläpito onkin se keskeisin väline, jolla puolue legitimoi valta-asemaansa. Pääasia on, että kansa ei saa päähänsä nousta barrikadeille puoluetta vastaan.

Se, miten puolue on yllämainittuun tapaan varannut itselleen monopolin oikenalaisen kansallistunteen määrittelyyn näkyi myös kansallispäivän juhlallisuuksissa. Kun kohti Tiananmenia koitti pönkeä sotilaallisella kurilla edennyt ryhmä vanhoihin kulttuurivallankumouksen aikaisiin asuihin sonnustautuneista vanhoja patuja, poliisi esti heidän etenemisensä. Arvaukseni mukaan kyse oli Kiinan nykyisen talouskasvun kelkasta jääneistä, katkeroituneista vanhoista punakaartilaisista, jotka olivat menossa Tiananmenille osoittamaan mieltään vanhojen kunnon maolaisten arvojen puolesta.  Nyky-Kiinassa vanhankantainen maolaisuus on yhtälailla pannassa kuin kaikki muukin puolueen virallisen linjan kyseenalaistava ajattelu, vaikka Maon naama edelleen Leviathanin tavoin leijuukin massojen yllä Tiananmenin portin päällä. Mao lie kääntyisi kansojen ihmetykseksi balsamointiöljyissään jos kuulisi, että punakaartilaisia ei valtakunnan poliittiseen keskukseen enää päästetä. Jo aiemminhan olen kertonut, miten Maon ajan rakennusperintö pyritään tuhoamaan ihmisten mielistä.

Hauskana anekdoottina kerrottakoon, että sen jälkeen kun olin ottanut kuvia ryhmästä, säntäsi nuori virkaintoinen poliisi vihaisena luokseni ja käski murtavalla englannilla minun poistaa kuvat kamerani muistikortilta. Tekeydyin tyhmäksi turistiksi ja kerroin, että kamerastani loppui kuin ihmeen kaupalla akku heti kuvien ottamisen jälkeen. Painelin satunnaisesti nappeja, eikä mitään tapahtunut. Nokkelana veikkona tämä Lucky Lukehan halusi vielä nähdä että akku oli paikallaan, ja yrittipä hän vielä itsekin saada kameraa päälle. Lopulta hän antoi periksi, miettien varmaan, että tuskinpa randomturistin kuvat minnekään leviävät. Eipä lie raukka arvannut, että meikämanni tunkee ne tietysti suunapäänä blogauksen jatkoksi, jossa kritisoin puolueen tapaa monopolisoida kiinalainen kansallistunne omien intressiensä ajamiseen. Poliisivaltiossa eläminen on kyllä ihan oikeasti välillä melko adrenaliinia juoksuttavaa touhua. Jollain sairaalla tavalla sitä nauttii kun tuntee nousevansa ilkeän diktatuurin juoksukoiria vastaan, vaikkei oikeasti mitään muutosta saisikaan aikaan. Keskiverto kiinalainen ei taasen isoveljen valvontaa väri- ja valoloiston keskeltä huomaa ihmetellä, kun taas kiinalainen dissidentti tuntenee tilanteen huomattavasti pullamössöpilven sisällä kasvanutta länkkäriä ahdistavammaksi. Kotimaisia kriitikoita ja mekkalanaiheuttajia kohtaan puoluevaltio kun kykenee olemaan paljon tuhmempi.

Ja mitä siihen akkuun tulee, niin kerrottakoon vielä miten selvisin pinteestä. Ties vaikka joku muukin joutuu joskus vastaavaan tilanteeseen. Kun näin poliisin ryntäävän kohti, kävin läpi noin sekunnin murto-osassa kaikki kikat, joita voisin hyödyntää. Akun poisottaminen ei tullut kysymykseen; arvasin poliisin tarkistavan asian, kuten jo hänen mainitsin tehneenkin. Jos muistikortin ottaa pois, kamera menee päälle ja näytölle ilmestyy huomautus muistikortin puuttumisesta. Lähes refleksinomaisesti avasin muistikortin lokeron läpän huomaamattomasti pikkusen raolleen. Jotenkin ihmeen kaupalla muistin että vaikka virtanappia miten rämppäisi, kamera vaikuttaa ihan kuolleelta. Oli muuten kuumeinen hetki kun poliisi hypelsi kameraa käsissään ja mietti miksei vekotin mene päälle.

Maailma joka halutaan unohtaa

Nuotion ääressä kerrottun kummitustarinan tavoin mua on aina kiehtonut miten Kiinassa historian tragediat halutaan kohdata (tai olla kohtaamatta). Toisin kuin liberaalidemokratioissa on usein tapana, Kiinassa historian kohtaaminen ja tulkinta riippuvat täysin (puolue-)valtiosta ja sen intresseistä. Minut tuntevat varmaan tietävätkin, että keväällä työstämäni gradu liittyi läheisesti em. teemaan. 


"The past is full of life, eager to irritate us, provoke and insult us, tempt us to destroy or repaint it. The only reason people want to be masters of the future is to change the past. They are fighting for access to the laboratories where photographs are retouched and biographies and histories rewritten." - Milan Kundera.

Erityisesti mua kiehtoo se miten Maon ajan muistoa halutaan muokata nyky-Kiinassa. Pääosin Maosta halutaan antaa kuva leppoisana, Setä Samulin kaltaisena isähahmona, joka pienten virhearvioiden saattelemana nosti kansakunnan jaloilleen. Kasvavien tuloerojen myötä onkin myyttitarina uponnut erityisen hyvin huonostikoulutettuun ja köyhään kansanosaan. Ulkoavaruudesta saapunut vierailija saattaisi helposti luulla suuren ruorimiehen olevan Pekingin taksikuskien suojelupyhimys. Maon kylvämän tuhon määrää ja hänen vastuutaan näistä hirmuteoista halutaan tietysti vältellä viimeiseen asti, sillä Mao on - puolueen omaa retoriikkaa lainatakseni - se, mitä aurinko on kukalle. 


Tämä tietoinen historiapolitiikka näkyy myös kaupunkien - ja erityisesti Pekingin - katukuvassa. Yleensä keskustelu Pekingin kaupunkikehityksestä velloo sen ympärillä miten uuden Kiinan nousu on ollut kuolinisku perinteisille hutongeille. Mun mielestä kiehtovampaa on kuitenkin se, että viime aikoina on perinteistä kiinalaista kaupunkikulttuuria alettu vaalia (olkoonkin että pääosin vain siksi että se tarkoittaa hyvää bisneksille), kun taas vallankumousvuosien Peking on haluttu häivyttää katukuvasta ja ihmisten mielistä. Maon aikana vanha Peking tuhottiin jo perinpohjaisesti. Hutongit ja kaupunginmuurit saivat kyytiä kun ihmisiä survottiin kommuuneihin, joissa asuintilojen lisäksi myös ajatuksien tuli olla kollektiivisessa omistuksessa. Horisontin täyttivät savupiiput, jotka syysivät taivaat täyteen savua suoraan helvetin syövereistä. Paholainen kylvi tuhoa ja tuskaa kaupungin ja ihmisten sydämiin työläisten paratiisin fasadeista, yrittäen häivyttää kaikki merkit ihmisyyden läsnäolosta. Kielletty kaupunki revittiin miltei alas uuden kommunistisen utopian tieltä. Nykyisin tämä historia on tietysti haluttu unohtaa. Mikään ei saa muistuttaa siitä, että missään muualla maailmassa ei 1900-luku ollut väkivaltaisempi kärsimysnäytelmä kuin täällä Kiinassa. Kommunistinen utopia, jota tuolloin rakennettiin on pian revitty maan tasalle. Se maailma oli ruma ja harmaa, mutta yhtä kaikki tuhansien ja taas tuhansien pekingiläisten elämäntyö. 


Pian myös Tian'anmenin aukion kaakkoispuolella olevat hutongit on revitty alas. Niiden tilalle kohonnee pian geneerisen tylsiä luksusasuntoalueita, joiden nimissä toistuvat samat kliseiset teemat kuin tuhansissa muissakin vastaavissa; kansainvälisyys, paratiisi, hyvä mieli ja luksuselämä. Vanhan ja viisaan kaupungin tuho on ollut pitkään luonnonvoiman kaltainen väistämättömyys, joka on nostattanut kriittisiä ääniä niin koti- kuin ulkomaillakin. Julkiselta keskustelulta piilossa Pekingiltä halutaan kuitenkin tuhota myös sen villi ja virheidentäyttämä nuoruus. Alasrevittävien hutongien alle kaivettiin aikanaan ydinsotahysteriassa valtaisa maanalainen verkosto. Vaihtokauppa paholaisen kanssa olisi ollut täydellinen ihmisten piiloutuessa tunneleihin maanpäällistä helvettiä. Vielä vuonna 2005 pieneltä sivukujalta  pääsi sukeltamaan näihin Kiinan punaisiin vuosiin. Nyt kävijää odottivat vain hylätyt hutongit ja lukittu portti jonka yläpuolella hädin tuskin erotti sateen ja tuleen raiskaaman tekstin: 北京地下城 - Pekingin maanalainen kaupunki. Minä en kuitenkaan anna periksi. Teen parhaani että pääsen vielä hyvästelemään vanhan ystäväni, ja kirjoittamaan ylös mitä sillä on kerrottavana. Sen äänessä kuuluu kokonainen sukupolvi pekingiläisiä, joiden ääni halutaan unohtaa.