Auf Wiedersehen Peking, Ni hao Berlin

On tullut aika kopistella Pekingin pölyt popoista (luonnollisestikin kuvainnollisesti; Pekingin sitkeä saastesumu seurannee mua loppuelämäni - ainakin mustuneiden keuhokuvien muodossa). Joulukuussa päätin alkaa toteuttaa suunnitelmiani ja anoin opiskelemaan toista maisteritason tutkintoa Saksaan. Pikaisen viestienvaihdon ja ankaran paperisodan päätteeksi sainkin (ei niin yllätyksekseni) paikan. Tämän kuun alkupuoliskolla sitten pudotin pommin ja irtisanouduin työstäni viisumivirkailijana. Aika oli kypsä heittäytyä uusiin haasteisiin.

Olen siis suuntaamassa maksullista Master of Arts -tutkintoa suorittamaan Berliinissä sijaitsevaan Kulttuuridiplomatian instituuttiin. Maisteriohjeman nimi on Master of Arts in International Relations and Cultural Diplomacy. Kuinka ollakaan ohjelma keskittyy kansainvälisiin suhteisiin kulttuuridiplomatian ja soft powerin näkökulmasta. Puolet n. reilun vuoden mittaisesta ohjelmasta suoritetaan Berliinissä, puolet Romaniassa. Kovin tarkkaan en vielä tiedä, mistä opiskelut käytännön tasolla koostuvat, mutta briiffailen sitten lukijoita kunhan olen itsekin aiheesta paremmin perillä. Jokatapauksessa olen äärettömän tyytyväinen päätökseeni, sillä em. maisteriohjelma (ja sen kattamat aiheet) ovat minua kiinnostaneet jo vuosikausia. Toivon kovasti, että ohjelma vastaa odotuksiani, ja siitä on hyötyä tulevaisuuden kannalta.

Aiemmin en Saksassa ole käynyt kuin turistina. Tämänastinen Saksatietämykseni rajoittuu siis lähinnä oluttupiin, muurinriekaleisiin, Matulan edesottamuksiin sekä huhupuheisiin laadukkaista autoista ja kovatasoisista urheilijoista. Jonkinlaisen kiinnostuksen saksankieliseen Eurooppaan olen kai kuitenkin saanut jo verenperintönä vanhemmiltani. Saksan historia, kieli ja yhteiskunta ovat minua aina kiehtoneet. Suunnittelinpa nuornapoikana lähteväni Saksaan opiskelemaankin, mikäli opiskelupaikka Helsingissä ei olisi herunut. Jo kouluaikoina  tuli luettua saksaa — tuota romantiikan ja aistillisuuden kieltä — ihan A-kielenä. In fact, lukioaikainen saksanopettajani on kenties tärkein yksittäinen henkilö, jonka ansiosta päädyin lukemaan Kiinan tutkimusta yliopistolle. Aika varmasti kultaa muistot, mutta minusta saksan opiskelu hyvän opettajan johdolla oli erivänkää. Niin hauskaa, että päätin, että kielten opiskelu voisi hyvinkin kuulua osaksi tulevaisuuden opintojani. Ja niinhän siinä sitten kävikin: paria vuotta myöhemmin päädyin Kiinan tutkimuksen pariin. Tapasin muuten kerran ko. saksanopettajan sattumalta baarissa ja kävin tuhannen humalassa sönköttämässä samat kiitospuheet. Mulle tuli ekstrahyvä mieli, mutta enpä usko että tunne oli molemminpuolinen. 

Vaikka vanha germanofiliili puskeekin kovasti pintaan, en kuitenkaan aio hylätä Kiinaa ja sent tutkimusta. Tarkoituksenani on lähestyä kansainvälisten suhteiden ja kulttuuridiplomatian tutkimusta nimenomaan sinologin ja suomalaisittain-ei-niin-tutun-kulttuurin-tuntijan näkökulmasta. Toivonkin että uuden oppimisen ohella kykenen tuomaan alan tutkimuksen kenttään myös vähän Euroopan ulkopuolista perspektiiviä, ja kenties saan jokusen tulevan opiskelukaverinikin kiinnostumaan vanhan mantereen ulkopuolisista kulttuureista.

Sillä välin toisaalla

There's a new sheriff in town.

Viime aikoina monien katseet ovat olleet naulittuina Yhdysvaltojen presidentienvaalien seurantaan. Ja jos eivät ole, niin syytä olisi ollut. Toisella puolen Tyyntä valtamerta tapahtuva Kiinan vallanvaihdos on – aivan oikeutetustikin – jäänyt useimmilta vähemmälle huomiolle. Monilta kyseinen tapahtuma lienee mennyt kokonaisuudessaan täysin tutkan alta. Kiina on kuitenkin kiistatta maailmanluokan valta, ja siksi olisikin kai hyvä ymmärtää, mistä Kiinan politiikkaa seuraavat piirit tällä hetkellä kohkaavat. Mistä oikein on kysymys?

Peruskuvio on se, että vaikka muodollisesti puolue ja valtio ovat Kiinassa kaksi eri asiaa, niin käytännössä kommunistinen puolue johtaa maata kontrollimalla sekä valtion instituututioita että armeijaa. Puolueen rooli maan ratissa on jopa kirjoitettu valtion perustulakiin, joten puolueettomia ei olla edes muodollisesti. Käytännössä puolueen vallankäyttö tapahtuu niin, että arvon puoluepamput istuvat pössyttelemässä sikareitaan myös korkeissa valtion viroissa. Näin ollen esim. kommunistisen puolueen korkeimman viran haltija - pääsihteeri - on samalla myös Kiinan valtionpäämies. Tämän lisäksi hän on myös armeijaa komentavan, muodollisesti valtion ja puolueen yhteiskontrollissa olevan komission johtaja. Käytännössä siis armeijan (tosiasiallinen) ylipäällikkö. Puolueen pääsihteeristä alaspäin lähes kaikilla muillakin korkeilla puoluepomoilla on vastaava paikkansa myös valtioapparaatissa ja/tai armeijaa johtavassa koneistossa. Näinollen esimerkiksi (vielä hetken aikaa) kommunistisen puolueen ylimpään johtoportaaseen kuuluva Wen Jiabao on samalla myös Kiinan pääministeri. Em. puolueen ja valtion konglomeraattia kutsutaankin yleisesti – ja varsin kuvaavasti –  puoluevaltioksi. Ollessani viime vuonna töissä Suomen suurlähetystössä Pekingissä yritin harjoittelijakollegani kanssa vääntää jonkinsortin selventävää kaaviota siitä, miten puolue, valtio ja armeija ovat toisiinsa linkittyneet. Kun flappitaulun kokoinen paperiarkki oli täynnä kaikenmaailman komiteoita, osastoja ja absurdeja kirjainlyhenteitä, joista sinkoili viivoja ja nuolia joka suuntaan, oli antauduttava. Kiinan hallintojärjestelmä on harvinaisen epäselvä ja epälooginen, eikä kellään (ainakaan korkeinta johtoa lukuunottamatta) taida olla todellisuudessa hajua siitä, kuka todellisuudessa hoitaa mitäkin, ja kuka on vastuussa kenelle. Se lienee on toki tarkoituskin. Se kun helpottanee vastuun pakoilua tarvittaessa melko lailla.

Tästä päivästä alkaen puolueen (ja sitämyöten siis myös valtion ja armeijan) ylintä johtoa aletaan laittaa uuteen uskoon kun viiden vuoden välein järjestettävä puoluekokous-sirkus saapuu torvet soiden Pekingiin. Mikä tämä puolueen ylin johtoporras sitten on, ja miten se muodostuu?

Kiinaa johtaa käytännössä kourallinen (määrä on vaihdellut, jokatapauksessa alle kymmenen) heppua jotka kuuluvat Kiinan kommunistisen puolueen politbyron pysyvään komiteaan. Tätä kommunistisen byrokratia-kapulakielen riemuvoittokomiteaa voi jossain määrin pitää länsimaisten liberaalidemokratioiden hallitusten vastineena, sillä maan johtamisen ylin vastuu on käytännössä jaettu näiden (poikkeuksetta) miesten kesken. Yksi vastaa sosiaalipolitiikasta, toinen dissidenttien vangitsemisesta, tiedättehän. Erona läntisiin demokratioihin on tietysti se, että nämä raudankovat vanhat teknokraatit eivät ole vastuullisia oikein kellekään muulle kuin toisilleen, eikä heidän urakehityksenä ole missään vaiheessa ollut riippuvainen yleisten ja yhtäläisten vaalien tuloksista. Vaikka tämä puolueen ylin johto on näennäisesti hyvin yhtenäinen, sen sisältä löytyy selvästi eriäviä mielipiteitä ja intressiryhmiä. Löytyy niin maltillisia maolaisia, uuden sukupolven nousukkaita kuin esim. armeijan edustajiakin - näitä nk. klikkejä on monia. Näistä eri eturyhmistä tulevien johtajien välillä Kiinan politiikan suunnasta käydään tiukkaa kädenvääntöä. Mielipiteet ja sylki lentävät, ja jos muu ei auta, asioista äänestetään. Kun päätös on syntynyt, siirtyvät aiemmin eriäviä mielipiteitä edustaneetkin tukemaan uutta linjaa, eivätkä länsimaisten demokratioiden tapaan jää marisemaan asioista kansan kuultavaksi. Demokratiaa parhaimmillaan. Mielipide-eroistaan puolue haluaa siis pitää huolen siitä, että kun päätös on syntynyt, kaikki päättäjät ovat julkisesti sen takana, ja johto vaikuttaa ulospäin yksimieliseltä. Vain muutaman kerran johdon erimielisyydet ovat ryöpsähtäneet valtakabinettien ulkopuolelle, esimerkiksi Tiananmenin opiskelijamielenosoitusten aikaan. 

Muiden poliittisten päätösten tapaan myös seuraavien johtajien valinta toteutetaan em. kaltaisella menettelyllä. Jo pitkään ennen uuden johdon muodollista nimittämistä on kulisseissa käyty kädenvääntöä siitä, kuka maata tulee jatkossa johtamaan. Entiset johtajat koittavat lobbata omia suojattejaan korkeisiin virkoihin kun eri klikkien välille haetaan sopivaa voimatasapainoa. Kuten tulevaan vallanvaihdokseen johtavat tapahtumatkin ovat osoittaneet, peli ei ole aina kovin puhdasta. Kun sopivat seuraajaehdokkaat on löydetty, siirretään valta uudelle sukupolvelle seuraavassa puoluekokouksessa. Tämän puoluekokouksen jälkeen uusi johtajasukupolvi pysyy vallassa "kaksi kautta"; seuraavassa puoluekokouksessa johdon kokoonpanoon saatetaan tehdä pieniä muutoksia, ja puolueen päälinjauksia säätää. Kun johtajasukupolvi on ollut vallassa kaksi kauttansa - n. kymmenen vuotta - on vuorossa seuraava puoluekokous, jossa em. tapaan valitaan jälleen uusi johto. Ihan näin saumattomasti ja portaattomasti valta ei kuitenkaan Kiinassa tietenkään vaihdu. Puolueen entinen pääsihteeri ja presidentti - pian siis Hu Jintao - pitää kiinni vielä jonkin aikaa kiinni joistakin korkeista viroistaan, jonka jälkeen valtaa siirretään hiljalleen puoluekokouksen jälkeen manttelinperijälle. Perinteenä on ollut, että siirtyvä johtaja pitää vielä armeijan suurvisiirin viittaa yllä tovin puoluekokouksen jälkeenkin. Hyvä tietty varmistella etteivät kissat hypi pöydälle ja rupea heti asein öykkäröimään. Mitä ilmeisemmin ikuisesti elävät Kiinan valtionpäämiehet vetelevät lisähapen ja nitrojen ohella kulissien takana tarpeen vaatiessa naruista vielä senkin jälkeen kun he ovat siirtäneet kaiken muodollisen valtansa seuraajalleen. Niinpä esim. vuosina Kiinan johtajana ollut Jiang Zemin on ottanut osaa pian valtaanastuvan johtajasukupolven koostumukseen, ja aikoinaan Deng Xiaoping johti tosiasiallisesti Kiinaa maan bridgeliiton kunniapuheenjohtajan ominaisuudessaankin. Siis oikeasti. Myös muilla korkeilla johtajilla on vielä muodollisen eläköitymisensä jälkeen huomattavan paljon valtaa päivän politiikan hoitamisessa. Yleisesti ottaen nähdäänkin, että uusi johtajasukupolvi lähinnä mielistelee vanhempiaan ja varmistelee omia asemiaan ensimmäisen viisivuotiskautensa aikana, kun taas toinen kausi käytetään sitten selvemmin omien juttujen ajamiseen ja seuraavan johtajasukupolven koulimiseen. Em. syystä mitään dramaattisia muutoksia Kiinan politiikassa on turha odottaa ainakaan lähivuosien aikana, vaikka Peking vallanvaihtoa kohkaakin maailmalle.

(Disclaimerina mainittakoon, että lähes kaikki yllä mainittu koskee nimenomaisesti sitä Kiinaa, joka on muotoutunut Mao Zedongin jälkeisen uudistuspolitiikan aikana. Nyky-Kiinan hallintojärjestelmä on niin nuori, että se hakee vielä vahvasti muotoaan. Vielä sukupolvi sitten asiat olivat hyvin eri tavalla, ja on erittäin todennäköistä, että kaikki allamainittu kaipaa vähintään rankkaa päivitystä sukupolven päästäkin. Toisena esivaroituksena mainittakoon, että kaikki allamainittu perustuu silkkaan allekirjoittaneen ulkomuistiin,  joten asiavirheitä riittänee). 

Ollin oppivuodet, the sequel

Vaikka tulostinlämpimät maisterin paperit tipahtivat käsiini vasta muutama kuukausi sitten, ja päätin fanfaarien soidessa ottaa vähän "lomaa" opiskeluista, on päässä alkanut jo kypsyä idea opintojen jatkamisesta. Näen jo märkiä unia tenttikirjoista ja esseistä, kuolailen kaunista argumentointia ja hypistelen levottomasti kiintoisia artikkeleitä. Ei liene ihan normaalia että namusetämäisesti katselee kieltään lipoen pöydällä toimettomana makaavia tiedeartikkeleita kielletty hedelmä -katse silmäkulmassa; "there there, isä pitää teistä kyllä pian huolen". Jungilla ja Freudilla olisi varmaan ollut paljon sanottavaa siitä, mikä lapsuuden traumoja ja komplekseja liittyy siihen, että omaa graduaankin tekee mieli paijata ja ihastella kuin omaa lasta. Tiede ei ole paskempi juttu.

Kuten kesäkuisessa postauksessani totesin, minua kiinnostaisi mm. maksullisen MBA-tutkinnon suorittaminen Saksanmaalla. Tuota tutkintoa varten olen täällä Kiinassa koittanutkin saada rahaa säästöön. Germaaninen pünktlichkeit voisi tehdä Pekingin anarkian jälkeen hyvää, joskaan en ole enää yhtään varma että selviäisin enää ympäristössä, jossa esimerkiksi virkkeiden täytyy tulla ulos suusta hyvin paljon jähmeämmässä sanajärjestyksessä. Itse maisterinohjelma opettajia myöten koostunee lisäksi todennäköisesti pahemman luokan EU-kohkaajista, joille Unionin ulkopuolinen maailma on villiä savannia, johon ei kosketa pitkällä tikullakaan. Kyseisen ohjelman päätarkoitus on lienee suoltaa maailmalle virkamies-asiantuntijoita EU:n rattaisiin, eikä niinkään valmistaa ihmisiä tieteellisen tutkimuksen tekemiseen. Itseäni taasen kiinnostaisi valtaisan paljon nimenomaan tutkijankykyjeni kehittäminen. Nimenomaisesti kiinnostaisi perehtyä siihen, miten Kiina pyrkii valtiojohtoisesti kasvattamaan soft poweriaan maailmalla. En ole aiemmin Kiinan politiikantekoa lähestynyt juurikaan tuosta näkökulmasta, joten olisi kiintoisaa päästä ihan ohjatusti tutustumaan aiheeseen. Viime vuosien aikana on ollut mielenkiintoista huomata mm. miten Kiinan kielen ja kulttuurin opetus on levinnyt maailmalle puoluevaltion sponssaamien Konfutse-instituuttien kautta. Lisäksi valtion vahvalla myötävaikutuksella on suollettu ulos megaluokan elokuvia puolueen imagoa kohentamaan, ja esimerkiksi Kiinan avaruusvalloituksen kaltaiset tiedeprojektitkin on selvästi brändätty tieteen ohella Kiinakuvan kohottamiseen maailmalla. Aihehan on nyt sikäli muutenkin ajankohtainen, sillä Mo Yan voitti juuri Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Internetsin ihmeellisessä perstuntuma equals truth -maailmassahan jotkut ilkeät kielet ovat jo (luonnollisestikin) ehtineet vihjata, että herra on puoluevaltion sätkynukke. 

Toisen maisteritason tutkinnon ohella minua on alkanut kovasti kutkuttaa idea tohtorintutkintoon johtavista jatko-opiskeluista. Lähinnä tietysti sen vuoksi että voisin valmistuttuani paukutella henkseleitä ja lanseerata Suomessakin tavaksi sen, että tohtorin arvonimeä voi alkaa käyttää toisen etunimen tapaan jokaista kauppakuittiakin allekirjoittaessa. Osittain tietysti myöskin siksi, että mä nyt vaan tykkään opiskeluista ja siitä ideasta, että ura yliopistomaailmassa voisi sitä kautta muuttua todellisuudeksi. 

Kuten eräässä toisessa postauksessani totesin, entiseen oppiaineeseeni liittyy paljon ongelmia, joiden en usko ainakaan helpottavan jatko-opintoihin siirryttäessä. Erityisen ongelmalliseksi koen sen, että en usko meidän laitokselta löytyvän oikein ketään sellaista paimenta, joka jatko-opinnoissani eteen tulevien ongelmien kanssa kykenisi minua auttamaan. Ongelmani liittyvät nimenomaisesti tutkimuksen teoreettisiin ja metodologisiin kysymyksiin, ja niihin en usko enempää apua entiseltä laitokselta löytäväni, vaikka sieltä äärettömän pätevää väkeä löytyykin. Pääsyy tähän on tietysti se, että mua kiinnostaa varsin erikoiset ja vähän tutkitut aiheet. Erityisesti mua kiinnostaa sekä Kiinaan että historiapolitiikkaan liittyvät kysymykset.  Näistä kahdesta asiasta perillä olevia asiantuntijoita löytyy kansainväliselläkin tasolla vain muutamia. Sen ainoan todellisen asiantuntijan nimi on niin vaikeasti tavattavakin, että onnistuneen yhteydenotonkin pitäisi musta olla jo lisensiaatin arvoinen suoritus. Koska historiapolitiikka ei liene ole kovinkaan monelle lukijalle kovin tuttu ilmaisu, avataanpa konseptia vähän tieteellisen jargonin siivittämänä:

"Historiapolitiikka tarkoittaa — sekä historian käyttöä poliittisena argumenttina että kamppailuja siitä, mitä halutaan hyväksyä historiaksi. Nämä molemmat tavat yhdistyvät, kun historiapolitiikka ymmärretään pyrkimyksenä määritellä yhteisön, esimerkiksi kansakunnan, keskeisiä arvoja, symboleita ja päämääriä tietyn menneisyyden kautta. Tämä kamppailu puolestaan tapahtuu julkisuudessa, jossa näkemykset pyritään legitimoimaan. Historiapolitiikka on siis historiakulttuurissa tietyin intressein ja tavoittein tapahtuvaa toimintaa. Ilmiöön kuuluu siten niin menneisyydenhallinnan projekteja, poliittisia puheita kuin oppikirjoja ja sarjakuvia." Jouni Tilli (2009):  "Tiloja, linjauksia, retoriikkaa – historiapolitiikan ulottuvuuksia" , Historiallinen aikakausikirja 107 (3), 280-287.

Ja koska ylläoleva ei varmaankaan sanonut asiaan vihkiytymättömille yhtään mitään, lähestytäänpä aihetta vielä erään lempikirjailijani, George Orwellin viisauksin:

Joka kontrolloi menneisyyttä, kontrolloi tulevaisuutta — joka kontrolloi nykyisyyttä, kontrolloi menneisyyttä.

 

Kuten edellä mainitsin, koen tarvitsevani apua nimenomaisesti historiapolitiikkan tutkimuksen teoreettisen ja metodologisen ymmärryksen syventämisen kanssa. Näin ollen olen tullut siihen tulokseen, että minun tulee suunnata merta edemmäksi kalaan (ymmärtääköhän joku mikä logiikka tuossakin sanonnassa on, minä en ainakaan). Otin jo yhteyttä Helsingin yliopiston poliittisen historian laitokseen, jonka lehtereillä siis suoritin  aikoinaan ko. aineen pitkänä sivuaineena. Teoriassa laitokselle olisi kai mahdollisuus päästä jatko-opiskelemaan, vaikka en maisterin papereitani sieltä ole saanutkaan. Sherlockmaisella vainullani olin kuitenkin haistelevani heidän vastauksestaan, että käytännön tasolla minun olisi vaikea saada laitokselta pätevää ohjausta, joka taasen on vaatimus jatko-opiskelupaikan saamiseksi. Laitoksella kun ei ole tarjota ohjaajaksi Itä-Aasiaan perehtynyttä opettajaa. Mietityttää tietysti, miten oravanpyörä voisi ikinä loppua, jos niitä asiantuntijoita ei ikinä kouluteta tai palkata sinne laitokselle. Niin mainioita ja suuresti kunnioittamiani opettajia kuin laitokselta löytyykin, täytynee minun etsiä jatko-opintopaikka itselleni jostain ulkomailta tai vähintään muiden oppiaineiden parista. Tätä lukevat, itseäni viisaammat ja tietävämmät voisivat ehdottaa, miten tästä olisi hyvä jatkaa.

Opiskelisinko Kiinan tutkimusta?

Taas on se aika käsillä. Uudet opiskelijat päästävät hampaat irti mamman tissistä, ja suuntaavat reput heiluen ja naama punottaen ensimmäisille luennoille. Alkanut lukukausi on ensimmäinen sitten valmistumiseni, ja ajattelinkin että voisin vuodattaa muutaman sananmuotoon puetun kyyneleen omasta oppianeestani kiinnostuneiden fuksien (ja miksei tietysti muidenkin kiinnostuneiden) vuoksi. Totta puhuen näin valmistumisen jälkeen koen miltei velvollisuudekseni listata joitakin pointteja, jotka jokaisen aloittelevan sinologin tulisi mielestäni käsitellä jossain vaiheessa päänsä sisällä. Monet näistä asioista eivät ainakaan itselleni ole selvinneet kuin vuosien opiskelun jälkeen, mutta niiden ymmärtäminen jo opiskelujen alkuvaiheessa olisi ollut kullanarvoista. Reppu selkään, nyt mennään!

Jos kiinalainen kulttuuripiiri kiinnostaa, suosittelen lämpimästi Kiinan tutkimuksen lukemista vaikkapa Helsingin yliopistossa, jossa siis itsekin tutkintoni suoritin. Kiinan kulttuuripiirissä tutkimista ja ihmettelemistä riittäisi usean eliniän verran, ja koska kaikkea kiintoisaa maailmassa ei ole aikaa opetella, joutuu sen akateemisen oppimisenhalunsa kuitenkin suuntaamaan johonkin koko maailmankaikkeutta pienempään. Kiina ei ole paha valinta. Itse en ole valintaani koskaan katunut, vaikka monesti olenkin kironnut.

Lukijakunta ymmärtänee toki että havaintoni on tehty harvinaisen keskiluokkaisesta taustoista poukkineen suomalaisen näkökulmasta, joten mantran tavoin ei näitä oppeja kannata joka tilanteeseen soveltaa. Väitän kuitenkin, että keskiverto Kiinan tutkimuksen opiskelijan tausta rinnastuu kokolailla omaani, ainakin siltä osin kuin oppiaineen kannalta on merkityksellistä.

1. Kiinan tutkimus on haasteellinen oppiaine

Kielenoppijoita on erilaisia. Toisia on siunattu lähes erehtymättömällä kielikorvalla, kun taas toiset vuosien opiskelun jälkeenkin kykenevät osallistumaan hädin tuskin yksinkertaisiin palikkakeskusteluihin. Väitän kuitenkin, että yksikään kiinaa pidempään opiskellut ei väitä kiinan olevan se kieli, jonka oppiminen on ollut vaivattominta. Syitä kiinan kielen oppimisen vaikeuteen on monia, eikä minulla ole aikaa, eikä oikeastaan kiinnostustakaan alkaa asiaa puimaan. Yhteiskuntatieteilijänä pidän kieltä enemmänkin työkaluna niiden juttujen puimiseen, jotka minua kiinnostavat, eikä minulla totta puhuen edes olisi kompetenssia puhua esimerkiksi kieli- tai kognitiotieteistä. Aiheesta enemmän kiinnostuneille suosittelen kuitenkin esimerkiksi tätä hauskasti kirjoitettua artikkelia.

Ylimääräisten työnhakupisteiden keräilemiseksi moni kiinaa kurssin verran yliopiston kielikeskuksella taiteillut laittaa kielen ansioluetteloonsa, mutta vain aniharva on oikeasti saattanut kielitaitonsa sille tasolle, että pystyisi kiinaa työkielenään käyttämään. Kielen saattaminen jo pelkästään sille tasolle että pystyy keskustelemaan jokapäiväisistä aiheista ja lukemaan vaivatta arkipäiväisiä, eteen osuvia tekstejä vaatii uskomattoman paljon aikaa ja vaivaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeenkään en koe vielä tuota tasoa saavuttaneeni.

Kielen oppimisen vaikeus tarkoittaa kuitenkin yhtäältä ajoittaisia turhautumiskohtauksia, ja toisaalta sitä, että kiinan kielen oppimisen kanssa joutuu tekemään valtavan paljon töitä. Kun useamman vuoden opiskelun jälkeenkään ei kykene lukemaan edes lastenkirjoja vaivatta, alkaa helposti itsekin uskoa siihen insinöörien ja bisnesohjusten kanssa yksityiskeskusteluissa usein esiin nousevaan toteamukseen, että veronmaksajien rahojahan tässä haaskataan.

Kielenoppimisen lisäksi Kiinan tutkimuksen opiskelijaa koitellaan myös muutoin. Kielikursseja lukuunottamatta opetusta järjestetään varsin vähän, ja vain ani harvoin kurssit koskettavat edes etäisesti itseä kiinnostavia juttuja. Kiinan tutkimuksen opiskelija joutuu kantamaan opiskeluistaan rutkasti vastuuta itse, sillä ohjausta on saatavilla varsin rajoitetusti. Lisäksi esimerkiksi opinnäytetöissä valtavirrasta poikkeavan kielen ja kulttuurin osaamista pidetään (ainakin pääaineopiskelijoiden osalta) tutkintovaatimuksena sen sijaan, että niistä sataisi taivaasta sen erityisemmin ylimääräistä hunajaa graduarpien jättämää tuskaa lievittämään. Jos opinnäytetyönsä palauttaisi esimerkiksi valtiotieteelliseen tiedekuntaan (jossa itse siis suoritin sivuaineeni), saattaisi oman arvioni mukaan opinnäytetyön arvosana parantua pelkästään sen vuoksi, että (K/k)iinan tuntemusta ei pidettäisi oletusarvoisena.

2. Kiina on varsin sulkeutunut maa, jossa on paljon ongelmia

Kiinanopiskelijoista iso osa päätyy - yllättäen - pitkiksi ajoiksi Kiinaan asumaan joko opiskelujen ja/tai töiden perässä. Silloin on hyvä asennoitua siihen, että Kiinassa elämiseen liittyy pitkä lista jokapäiväistä elämää vaikeuttavia ongelmia ja rajoitteita.

Esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa se, että ruoan- ja ilmanlaadussa on vakavia ongelmia, jotka ainakin pitkän ajan kuluessa vaikuttavat terveyteen negatiivisesti. Liikenne on yhtä kaaosta, ja saattaa koitua yhtälailla turmioksi. Aikaero ja etäisyys Suomeen tarkoittavat sitä, että suhteiden ylläpito vanhoihin ystäväpiireihin muuttuu erittäin vaikeaksi, ellei mahdottomaksi. Asiaa ei auta yhtään Kiinan ylläpitämä internetsensuuri, jonka vuoksi internetin käytöstä tulee maksullisten välityspalvelinten vuoksi kalliimpaa ja ennenkaikkea hitaampaa. Loppumaton byrokratiasuo ja vieraskielisyys vaikeuttavat ja hidastavat arkisten asioiden hoitoa merkittävästi. Vaikka kaikki ei söisikään hermoja jatkuvalla syötöllä, on kaikilla täällä pidempään asuneilla (ainakin ekspateilla) omat punaiset vaatteensa, joiden ajatteleminenkin saa sapen kiehumaan.

Kolmekymmenvuotisesta avautumispolitiikastaan huolimatta Kiina on yhä melko suljettu kulttuuri, johon on ulkomaalaisena vaikea - joidenkin mukaan mahdoton - päästä sisään ja tulla hyväksytyksi täysivertaisena yhteisön jäsenenä. Vaikka kielitaito olisi natiivin tasolla ja ymmärrystä Kiinan tapahtumista enemmän kuin koko naapuruston kiinalaisilla yhteensä, saa paikkaansa tässä yhteiskunnassa todistaa tuon tuostakin. Jo pelkästään ulkonäkönsä takia saa osakseen (tarpeetontakin) huomiota, ja viimeistään siinä vaiheessa kiinalaisilla tuntuu menevän ns. defenssit päälle kun väittää jotain tästä yhteiskunnasta ymmärävänsä: "sinä et vaan voi ymmärtää tätä koska olet ulkomaalainen". Ymmärrys tämän maan kulttuurista tuntuu siirtyvän monien mielessä ainoastaan verenperintönä, eikä väitettä tarvitse sen paremmin edes rationaalisesti yrittää perustella.

3. Kiina on vaikea tutkimuskohde

Oma kokemuksenihan edes etäisesti vakavasti otettavaa tiedettä muistuttavien tutkimuksien tekemisestä on (haluaisin tulevaisuuden urakehitystä enteillen määritellä tätä väitettä sanomalla: vielä) varsin rajallista. Kahta opinnäytetyötä ja satunnaisia suurlähetystöllä tehtyjä selvityksiä lukuunottamatta olen minäkin siis varsinaisen tutkimustyön kanssa melkoinen noviisi.

Sen verran osaan kuitenkin sanoa, että Kiina on todella haasteellinen aihe tutkittavaksi siinä missä opiskeltavaksikin. Kuten aiemmin mainitsin, Kiina on yhä lännessä suhteellisen vähän tutkittu aihe, ja opastusta ja ohjausta on vaikea saada. Tämä pätee luonnollisesti tieteellisen tutkimuksen tekoonkin. Myös kieli- ja kulttuurimuuri sekä pitkä fyysinen etäisyys maahan asettavat tiettyjä rajoitteita, tai ainakin vähintään hidastavat tutkimuksen tekemistä.

Myöskään poliittisia esteitä ei sovi unohtaa. Kiinan kommunistinen puolue varjelee mustasukkaisesti arkojen aiheiden käsittelemisen monopolia, ja niinpä puolueettoman tutkimuksen (pun definitely intended) tekeminen on tehty kaikin tavoin vaikeaksi. Lisäksi Kiinan puoluevaltion intressejä kyseenalaistava polittiinen toiminta saattaa myös vaikeuttaa akateemista tutkimusta niidenkin tutkijoiden osalta, joiden varsinaiset tutkimuskohteet ovat itsessään melko epäpoliittisia. Viimeaikainen tapaus toimii mainiona esimerkkinä. Pelko Kiinan sapiskasta ja nuhteista taasen saattaa luoda kekkoslovakiamaisen suomettumisen ja itsesensuurin verkon, mihin Kiinan sensuuriviranomaiset toki tähtäävätkin. Poliittisesti arkaluontoisen materiaalin luoksepääsemättömyys ei sekään ole mikään pieni ongelma. Kiinan primäärimateriaaliarkistot avautuvat aniharvoille, ja esimerkiksi haastattelujen tekeminen saatetaan estää tutkijoilta siinä missä journalisteiltakin.

4. Kiinan tuntemus ei takaa varmaa työpaikkaa tai rahasadetta taivaasta

Vielä 10-15 vuotta sitten koulutettu vyötiäinenkin olisi voinut helposti lyödä täällä rahoiksi, mutta nyt tilanne on toinen. Kiinan talous on kasvanut kohisten, ja hyviin töihin on entistä kovempi tunku. Tulijoita on paljon, ja tarjontaa vähän. Talouskasvun edetessä palkat eivät ole nousseet inflaation kanssa rinta rinnan. Hyvästäkään palkasta ei käteen jää välttämättä yhtään enempää kuin Suomessa. In fact, monet korkeakoulutetutkin päätyvät mahdollisuuksien puutteessa tekemään Kiinaan töitä palkalla, joka ei vastaa edes Suomen malapalkkaisimpien alojen palkkausta.

Erityisesti suomalaisfirmat tuntuvat kunnostautuneen insinöörien ja kauppatieteilijöiden palkkaamisessa. Näiden Kiina-eksperttien "extensive China experience" koostuu valitettavan usein kansanopiston kielikurssista ja lähikiinalaisen kanta-asiakaskortista. Toki - kuten edellä mainitsin - tätä Kiinatietoutta toki muistetaan paisutella ansioluetteloihin, jolloin todellisten Kiina-asiantuntijoiden osaaminen ei pääse ansaitsemaansa valokeilaan. Niin paljon kuin muiden alojen osaajia arvostankin, osaan kokemani perusteella kertoa, että muutama satunnainen CV-merkintä Kiinaan liittyvissä aiheissa ei kvalifoi toimimaan maa-asiantuntijana paikassa jonka hahmottamiseen on pääainetutkintokin vasta pintaraapaisua. Tätä pointtia vain on valitettavan vaikea tuoda esiin mahdollisille tuleville työnantajille.

Monissa muissa maissa (esim. Tanskassa ja Iso-Britanniassa) on toki jo huomattu että teknisten ja kaupallisten alojen osaajien sekaan kannattanee mahduttaa muutama paikallisolojen asiantuntijakin. Kaiken kuulemani mukaan päätöksiin ollaan oltu tyytyväisiä, mutta Suomessa ei näemmä näistä päätöksistä osata ottaa opiksi. Trendi käy selväksi jo opiskeluaikoina, kun Kiinan tutkimuksen opiskelijat löytävät itsensä järjestäen Helsinki-Vantaan lentoaseman tarjomista matalapalkkaisista kesätöistä, johon heidät on palkattu pääosin kielitaidon takia. Itse kävin opiskeluaikoina kentällä niin turvatarkastajana kuin Tilastokeskuksen haastattelijanakin. Epäselväksi ei jäänyt, että pääperuste palkkaamiseeni oli nimenomaisesti se, että kiinanosaajia nyt vaan oli pakko löytyä. Pelkoa ei siis ollut, että jo opiskeluaikoina olisi ollut mahdollisuutta päästä hyödyntämään muutakin erikoisosaamistaan, kuten esimerkiksi teknisten alojen opiskelijat lähes poikkeuksetta tekevät. 

Julkisella puolella tilanne ei ole juuri parempi. Kiinan osaajan tutkinnolla ei juuri räätälöityjä työpaikkoja löydy, joten "oman alan työ" jää monelta lopulta haaveeksi. Virkamiesura on tietty mahdollinen, mutta monia Kiinaan hurahtaneita ei idea työstä suomalaisen byrokratiakoneiston rattaissa juuri lämmitä. Mahdollisuudet päästä tutkijaksi eivät nekään ole järin kummoiset. Viime vuosien talouden tehostamistoimet eivät ole ainakaan parantaneet sinologien mahdollisuuksia työmarkkinoilla. Näitä päätöksiä tehtaileville on tietty aivan turha yrittää selittää, mikä eturistiriita syntyy, jos esimerkiksi Kiinan ihmisoikeustilanteesta tehtävä tutkimus alistetaan markkinavoimille, jolloin tutkimuksen rahoittajina saattaa viime kädessä olla esimerkiksi Kiinan puoluevaltio eri välikäsien välityksellä.

Nämä epäkohdat huomioon ottaenkin suosittelen kuitenkin edelleen lämpimästi akateemista Kiinaan paneutumista. Kaikki Kiinaan erikoistuneet ystäväni - ovat he sitten koulun penkillä tai jo työelämässä -tuntuvat kaikesta edellä mainitusta huolimatta olevan varsin tyytyväisiä tilanteeseensa. Kuten jo alussa totesin, kertaakaan en  minäkään ole oppiainevalintaani katunut. Uskon myös, että kaikki em. ongelmat ja vaikeudet ovat kasvattaneet minusta melko paljon keskivertoa itsenäisemmän ja avarakatseisemman ihmisen. Ja on minulla yhä uskoa siihen, että löydän vielä joskus ammatinkin, jossa todella tykkään, ja jossa pääsen oikeasti hyödyntämään parasta osaamistani.

Kiinassa riittää niin paljon ihmeteltävää, että tämä elinikä ei riitä edes kunnolla alkuun pääsemiseen. Mikäli aihe kiinnostaa, ota ihmeessä yhteyttä! Yhtä mieluisasti kuuntelisin tarinoita muiden alojen opiskelusta, sillä Kiinan ohella mua kiinnostaa valtaisasti moni muukin asia, joihin haluan tässä elämässä vielä paneutua.