Ne jyrää meitin!

Samaa lorua huudellaan tuon tuostakin kuin uskonnollista mantraa. Siinä ajassa jossa länsimetro on madellut suunnittelupöydältä valmiiksi joukkoliikennevälineeksi on Kiinassa - parhaana esimerkkinä juuri Peking - valmista metrolinjaa rakennettu valmiiksi ja ehditty jo purkaakin nopeampaan tahtiin kuin hidas härmäläinen ehtii asemien nimiä tavata. Uraohjukset huokailevat kateuden vallassa: "miksei meillä Suomessakin...".

Sotia seuranneina vuosikymmeninä meillä rakennettiin yksissä tuumin kuhinalla pohjoista hyvinvointivaltioa. Hangoittelijoille Kekkonen lähetti myllykirjeitä perään ja kansa taputteli tyytyväisinä käsiä yhteen: "hyvä hyvä". Kun valmista ei  tahtonutkaan tulla, ja Kekkonenkin otti ja meni kuolemaan, siirryttiin loputtoman kasvun kasarilta 1990-luvun lamavuosiin. Viimeistään tällöin yhteinen projektimme oli tullut tiensä päähän, ja kamppailu lamanjälkeisen Suomen suunnasta laajeni kabineteista kaduille ja kaikille politiikan osa-alueille. Yhtäällä markkinafundamentalistit ja uus(vasemmistolaiset) ottivat yhteen talouden tulevaisuuden suunnasta. Toisaalla kansakunta polarisoitui entistä selvemmin konservatiiveihin ja liberaaleihin arvokysymyksissä. Kansakunnan kääntyminen itseään vastaan on tiivistynyt hyvin suomalaisessa 2000-luvun maahanmuuttokeskustelussa, jossa kantoja suuntaan jos toiseenkin ollaan perusteltu niin taloudellisista kuin yhteiskunnallisistakin näkökulmista.

Toisella pallonpuoliskolla monet kiinalaiset valmistuvat jo kaikin keinoin enteilemäänsä talouskuplan puhkeamiseen, ja maa on täynnä taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia, jollaisia meillä Suomessa ei osata kuvitellakaan. Silti kiinalaisia ohjaa tänäkin päivänä vahva kansallinen missio lunastaa monien eksperttien ennuste siitä, että 2000-luku kuuluu Kiinalle. Maata ohjaa yksinvaltainen ja kaikkivoipa Kommunistinen puolue, joka kertoo Kekkostakin tiukkasanaisemmin miten edetään. Niskoittelijat hiljennetään joko porkkanalla tai kepillä. Kiinassa on tekemisen meininkiä, ja valmista jälkeä tulee päätähuimaavaa tahtia. Niin taloudellisesti kuin poliittisestikin Kiina on jo ensiluokkaisen tärkeä maailmanpoliittinen toimija.

Taloudellisin indikaattoreihin kehitystä mittaavat näkevät tilanteen ennenkaikkea koko läntistä liberaalidemokraattista ajattelua koskevana systeemitason ongelmana. Päätökset vievät aikaa, koska kansan mielipidettä on kuultava. Ratkaisu löytyy Kiinasta; teknokraatit ja markkinamiehet tietävät kyllä mikä massoille on parasta. Myönnettäköön: kun minä aloitin Kiinan tutkimuksen opiskelun, olin minäkin Kiinan nousun sokaisema. Näennäisesti Kommunistinen puolue on laittanut luun kurkkuun epäilijöille: "katsokaa nyt noita kasvulukuja!" Mutta kolikon kääntöpuoli unohtuu usein. Kun päätöksissä unohtuu ihmisen ääni, voivat seuraukset olla katastrofaalisia. Uunituoreet kerrostalot kaatuvat ja luotijunat törmäilevät. Kyse ei ole sattumasta tai huonosta onnesta. Kyse on kroonisista kasvukivuista. Kiina on kuin kasvuikäinen lapsi, jonka aivot eivät ole vielä ehtineet mukautua siihen mitä ruumis kykenee tekemään.

Osoittautui edellä mainittu nk. Pekingin konsensus pitkällä aikavälillä menestystarinaksi tai ei - uudistustaivalta on käyty Kiinassa vasta kolme vuosikymmentä, joten vielä on aivan liian aikaista sanoa mitään - ei Kiinan (ainakin näennäinen!) nousukiito kerro automaattisesti mitään oman järjestelmämme tilasta tai sen tulevaisuudesta. Aivan kuten Kiinan johto torppaa länsimaisen demokratiakäsityksen, tulee meidän soveltaa samaa oppia ihaillessamme Kiinan menoa. Se,mikä toimii Kiinassa ei automaattisesti toimi muualla. Ja vaikka toimisikin, olisiko ihmisoikeuksien polkeminen ja muut lieveilmiöt todellakin se hinta, jonka haluaisimme maksaa kehityksestä?

Demokratia ei ole - eikä saa olla - este sille, että pysymme poliittisesti tai taloudellisesti maailman menossa mukana. Este on se, ettemme näe metsää puilta. Demokratia mahdollistaa köydenvedon ja ammattiloukkaantumisen jok´ikisestä pikkuasiasta. Lyhyttähtäimisen omaan napaan tuijottelun sijaan olisikin syytä miettiä, millaisia vaikutuksia sillä on Suomen ja Euroopan tulevaisuudelle. Olisiko meidän sittenkin syytä suunnata energiamme siihen, että pyrkisimme tosissamme löytämään konsensuksen eriävien näkemysten välillä, emmekä haraisi loppuun asti kaikessa vastaan? Vain tällä tavoin kykenevämme olemaan dynaaminen ja menestyvä kansakunta. Vain osana demokraattista ja konsensushakuista Eurooppaa voimme vastata muiden maailman suurten tekijöiden heittämään haasteeseen. Muutoin jäämme passiivisen sivustaseuraajan rooliin, jonka mahdollisuus vaikuttaa itse omaan tulevaisuuteensa pienenee päivä päivältä.

Sillä välin toisaalla

There's a new sheriff in town.

Viime aikoina monien katseet ovat olleet naulittuina Yhdysvaltojen presidentienvaalien seurantaan. Ja jos eivät ole, niin syytä olisi ollut. Toisella puolen Tyyntä valtamerta tapahtuva Kiinan vallanvaihdos on – aivan oikeutetustikin – jäänyt useimmilta vähemmälle huomiolle. Monilta kyseinen tapahtuma lienee mennyt kokonaisuudessaan täysin tutkan alta. Kiina on kuitenkin kiistatta maailmanluokan valta, ja siksi olisikin kai hyvä ymmärtää, mistä Kiinan politiikkaa seuraavat piirit tällä hetkellä kohkaavat. Mistä oikein on kysymys?

Peruskuvio on se, että vaikka muodollisesti puolue ja valtio ovat Kiinassa kaksi eri asiaa, niin käytännössä kommunistinen puolue johtaa maata kontrollimalla sekä valtion instituututioita että armeijaa. Puolueen rooli maan ratissa on jopa kirjoitettu valtion perustulakiin, joten puolueettomia ei olla edes muodollisesti. Käytännössä puolueen vallankäyttö tapahtuu niin, että arvon puoluepamput istuvat pössyttelemässä sikareitaan myös korkeissa valtion viroissa. Näin ollen esim. kommunistisen puolueen korkeimman viran haltija - pääsihteeri - on samalla myös Kiinan valtionpäämies. Tämän lisäksi hän on myös armeijaa komentavan, muodollisesti valtion ja puolueen yhteiskontrollissa olevan komission johtaja. Käytännössä siis armeijan (tosiasiallinen) ylipäällikkö. Puolueen pääsihteeristä alaspäin lähes kaikilla muillakin korkeilla puoluepomoilla on vastaava paikkansa myös valtioapparaatissa ja/tai armeijaa johtavassa koneistossa. Näinollen esimerkiksi (vielä hetken aikaa) kommunistisen puolueen ylimpään johtoportaaseen kuuluva Wen Jiabao on samalla myös Kiinan pääministeri. Em. puolueen ja valtion konglomeraattia kutsutaankin yleisesti – ja varsin kuvaavasti –  puoluevaltioksi. Ollessani viime vuonna töissä Suomen suurlähetystössä Pekingissä yritin harjoittelijakollegani kanssa vääntää jonkinsortin selventävää kaaviota siitä, miten puolue, valtio ja armeija ovat toisiinsa linkittyneet. Kun flappitaulun kokoinen paperiarkki oli täynnä kaikenmaailman komiteoita, osastoja ja absurdeja kirjainlyhenteitä, joista sinkoili viivoja ja nuolia joka suuntaan, oli antauduttava. Kiinan hallintojärjestelmä on harvinaisen epäselvä ja epälooginen, eikä kellään (ainakaan korkeinta johtoa lukuunottamatta) taida olla todellisuudessa hajua siitä, kuka todellisuudessa hoitaa mitäkin, ja kuka on vastuussa kenelle. Se lienee on toki tarkoituskin. Se kun helpottanee vastuun pakoilua tarvittaessa melko lailla.

Tästä päivästä alkaen puolueen (ja sitämyöten siis myös valtion ja armeijan) ylintä johtoa aletaan laittaa uuteen uskoon kun viiden vuoden välein järjestettävä puoluekokous-sirkus saapuu torvet soiden Pekingiin. Mikä tämä puolueen ylin johtoporras sitten on, ja miten se muodostuu?

Kiinaa johtaa käytännössä kourallinen (määrä on vaihdellut, jokatapauksessa alle kymmenen) heppua jotka kuuluvat Kiinan kommunistisen puolueen politbyron pysyvään komiteaan. Tätä kommunistisen byrokratia-kapulakielen riemuvoittokomiteaa voi jossain määrin pitää länsimaisten liberaalidemokratioiden hallitusten vastineena, sillä maan johtamisen ylin vastuu on käytännössä jaettu näiden (poikkeuksetta) miesten kesken. Yksi vastaa sosiaalipolitiikasta, toinen dissidenttien vangitsemisesta, tiedättehän. Erona läntisiin demokratioihin on tietysti se, että nämä raudankovat vanhat teknokraatit eivät ole vastuullisia oikein kellekään muulle kuin toisilleen, eikä heidän urakehityksenä ole missään vaiheessa ollut riippuvainen yleisten ja yhtäläisten vaalien tuloksista. Vaikka tämä puolueen ylin johto on näennäisesti hyvin yhtenäinen, sen sisältä löytyy selvästi eriäviä mielipiteitä ja intressiryhmiä. Löytyy niin maltillisia maolaisia, uuden sukupolven nousukkaita kuin esim. armeijan edustajiakin - näitä nk. klikkejä on monia. Näistä eri eturyhmistä tulevien johtajien välillä Kiinan politiikan suunnasta käydään tiukkaa kädenvääntöä. Mielipiteet ja sylki lentävät, ja jos muu ei auta, asioista äänestetään. Kun päätös on syntynyt, siirtyvät aiemmin eriäviä mielipiteitä edustaneetkin tukemaan uutta linjaa, eivätkä länsimaisten demokratioiden tapaan jää marisemaan asioista kansan kuultavaksi. Demokratiaa parhaimmillaan. Mielipide-eroistaan puolue haluaa siis pitää huolen siitä, että kun päätös on syntynyt, kaikki päättäjät ovat julkisesti sen takana, ja johto vaikuttaa ulospäin yksimieliseltä. Vain muutaman kerran johdon erimielisyydet ovat ryöpsähtäneet valtakabinettien ulkopuolelle, esimerkiksi Tiananmenin opiskelijamielenosoitusten aikaan. 

Muiden poliittisten päätösten tapaan myös seuraavien johtajien valinta toteutetaan em. kaltaisella menettelyllä. Jo pitkään ennen uuden johdon muodollista nimittämistä on kulisseissa käyty kädenvääntöä siitä, kuka maata tulee jatkossa johtamaan. Entiset johtajat koittavat lobbata omia suojattejaan korkeisiin virkoihin kun eri klikkien välille haetaan sopivaa voimatasapainoa. Kuten tulevaan vallanvaihdokseen johtavat tapahtumatkin ovat osoittaneet, peli ei ole aina kovin puhdasta. Kun sopivat seuraajaehdokkaat on löydetty, siirretään valta uudelle sukupolvelle seuraavassa puoluekokouksessa. Tämän puoluekokouksen jälkeen uusi johtajasukupolvi pysyy vallassa "kaksi kautta"; seuraavassa puoluekokouksessa johdon kokoonpanoon saatetaan tehdä pieniä muutoksia, ja puolueen päälinjauksia säätää. Kun johtajasukupolvi on ollut vallassa kaksi kauttansa - n. kymmenen vuotta - on vuorossa seuraava puoluekokous, jossa em. tapaan valitaan jälleen uusi johto. Ihan näin saumattomasti ja portaattomasti valta ei kuitenkaan Kiinassa tietenkään vaihdu. Puolueen entinen pääsihteeri ja presidentti - pian siis Hu Jintao - pitää kiinni vielä jonkin aikaa kiinni joistakin korkeista viroistaan, jonka jälkeen valtaa siirretään hiljalleen puoluekokouksen jälkeen manttelinperijälle. Perinteenä on ollut, että siirtyvä johtaja pitää vielä armeijan suurvisiirin viittaa yllä tovin puoluekokouksen jälkeenkin. Hyvä tietty varmistella etteivät kissat hypi pöydälle ja rupea heti asein öykkäröimään. Mitä ilmeisemmin ikuisesti elävät Kiinan valtionpäämiehet vetelevät lisähapen ja nitrojen ohella kulissien takana tarpeen vaatiessa naruista vielä senkin jälkeen kun he ovat siirtäneet kaiken muodollisen valtansa seuraajalleen. Niinpä esim. vuosina Kiinan johtajana ollut Jiang Zemin on ottanut osaa pian valtaanastuvan johtajasukupolven koostumukseen, ja aikoinaan Deng Xiaoping johti tosiasiallisesti Kiinaa maan bridgeliiton kunniapuheenjohtajan ominaisuudessaankin. Siis oikeasti. Myös muilla korkeilla johtajilla on vielä muodollisen eläköitymisensä jälkeen huomattavan paljon valtaa päivän politiikan hoitamisessa. Yleisesti ottaen nähdäänkin, että uusi johtajasukupolvi lähinnä mielistelee vanhempiaan ja varmistelee omia asemiaan ensimmäisen viisivuotiskautensa aikana, kun taas toinen kausi käytetään sitten selvemmin omien juttujen ajamiseen ja seuraavan johtajasukupolven koulimiseen. Em. syystä mitään dramaattisia muutoksia Kiinan politiikassa on turha odottaa ainakaan lähivuosien aikana, vaikka Peking vallanvaihtoa kohkaakin maailmalle.

(Disclaimerina mainittakoon, että lähes kaikki yllä mainittu koskee nimenomaisesti sitä Kiinaa, joka on muotoutunut Mao Zedongin jälkeisen uudistuspolitiikan aikana. Nyky-Kiinan hallintojärjestelmä on niin nuori, että se hakee vielä vahvasti muotoaan. Vielä sukupolvi sitten asiat olivat hyvin eri tavalla, ja on erittäin todennäköistä, että kaikki allamainittu kaipaa vähintään rankkaa päivitystä sukupolven päästäkin. Toisena esivaroituksena mainittakoon, että kaikki allamainittu perustuu silkkaan allekirjoittaneen ulkomuistiin,  joten asiavirheitä riittänee). 

Itkupotkuraivarinationalismi

Lokakuun ensimmäisenä päivänä Kiinassa vietettiin kansallispäivää. Ei siis itsenäisyyspäivää, koska Kiinahan ei (ainakaan de jure, pääsinpähän brassailemaan) ollut koskaan toisen valtakunnan osa tai siirtomaa. Niinpä kansallispäivää vietetään nk. uuden Kiinan, eli Kiinan kommunistisen puolueen perustaman ja johtaman yksipuoluevaltion perustamispäivän (1.10.1949) kunniaksi. Mikäs sen juhlavampaa kuin diktatuurin syntymäpäiväkekkerit; joko pidät hauskaa tai itket ja pidät hauskaa.

Läpi kansantasavallan historian on kansallispäivä ollut se tärkein poliittinen juhla valtakunnassa. Vielä kylmän sodan aikaan myös vappua juhlittiin maailmanlaajuisen proletariaatin kunniaksi näyttävin menoin. Ei ihan sentään uimalla asti suihkulähteessä tai oksentamalla valkolakkiin, mutta kumminkin. Kansainvälisestä fasadistaan huolimatta oli kiinalaisessa kommunismissa kuitenkin jo tuolloin nationalismilla keskeinen sija, ja niinpä kyseisen työväen juhlapäivän juhlamenot olivatkin oikeastaan lämmittelyä alkusyksyn kansallispäivän juhlallisuuksille. Kahdesti vuosikymmenessä kansallispäivää vietetään urheilujuhlan tavoin televisioon juonnetun sotilasparaatin merkeissä,  mutta välivuosina (kuten tänä vuonna) kansallispäivä näyttäytyy sadalle vanhalle sukunimelle (老百姓 eli "tavalliselle kansalle") lähinnä juhlakuntoon tuunattuna Tiananmenin aukiona ja loppumattomina keskustaan lainehtivina ihmisaaltoina. Tänä vuonna Tiananmenin kukkaistutusten ohella Kiina tosin laski kansallispäivää kunnioittaakseen vesille ensimmäisen kotimaisen lentotukialuksensa, joka viimeistään vakuuttanee viimeisimmätkin epäilijät siitä, että Kiinan "rauhanomainen nousu" ei nojaa tarpeen vaatiessa aggressiiviseen hyökkäyssodan välineisiin kuten -  no - lentotukialuksiin.

"Ja tämmöisen kun liimaat
sinne auton takaikkunaan
niin Kiina pelastuu
 japanilaisten imperialismilta"

Vallanvaihtoon valmistautuva ja jos jonkinlaisista sisäpoliittisista kahnauksista ja imagokämmeistä kärsivä kommunistinen puolue on tänä vuonna taas osoittanut käyttävänsä nationalismia vanhan maailman malliin sisäpolitiikan aseena. Kotimaan ongelmista huomio on suunnattu (suurelta osin) keksittyihin ulkopoliittisiin kriiseihin. Keneltäkään Kiinan tapahtumia seuranneelta ei ole voinut jäädä huomaamatta, miten keväällä käydyn ulkomaalaisvastaisten kampanjan jälkeen on Kiina ajautunut viime kuukausien aikana Japanin kanssa vakavaan nokkapokkaan muutamia saaria koskevan aluekiistan takia. Massat hilluivat Kiinan kaupunkien kaduilla riehumassa ja tuhoamassa päättömästi kaikkea japanilaiseksi tuomitsemaansa. Syyksi mellakointiin riitti apinalaumoille pelkästään se, että joku isänmaan petturi kehtasi ajaa japanilaista autoa. Kyllä siinä montaa sivistyneempää kiinalaisystävääni hävetti. Diplomaattisen nokkapokan ohella Kiinan ja Japanin väliset taloussuhteet kärsivät ja villeimmät tarkkailijat spekuloivat jo sodan mahdollisuudella. Kun puoluevaltion pointti oli tullut selväksi - Nasse-setä on nyt hyvin vihainen -  veti puoluevaltio varaventtiilit kiinni, ja hyödylliset idiootit paimennettiin röhisemään takaisin karsinoihinsa. Aiemmin historiansa aikana puolue on suoranaisesti (ja vähemmän läpinäkyvästi) masinoinut vastaavia väkivaltaisia mielenilmauksia, joten nytkin on syytä olettaa, että hallinto antoi vähintäänkin hiljaisen hyväksyntänsä tapahtuneelle. Kuten muutamissa internetsin ihmeellisessä maailmassa käymissäni keskusteluissa totesin, kommunistisen puolueen tärkein (ja monien mielestä ainoa) tavoite on pysyä vallassa keinolla millä hyvänsä. Sen tavoitteen toteuttamiseksi valtio on valmis ottamaan vähän takkiin taloudellisestkin, vaikka talouskasvun ylläpito onkin se keskeisin väline, jolla puolue legitimoi valta-asemaansa. Pääasia on, että kansa ei saa päähänsä nousta barrikadeille puoluetta vastaan.

Se, miten puolue on yllämainittuun tapaan varannut itselleen monopolin oikenalaisen kansallistunteen määrittelyyn näkyi myös kansallispäivän juhlallisuuksissa. Kun kohti Tiananmenia koitti pönkeä sotilaallisella kurilla edennyt ryhmä vanhoihin kulttuurivallankumouksen aikaisiin asuihin sonnustautuneista vanhoja patuja, poliisi esti heidän etenemisensä. Arvaukseni mukaan kyse oli Kiinan nykyisen talouskasvun kelkasta jääneistä, katkeroituneista vanhoista punakaartilaisista, jotka olivat menossa Tiananmenille osoittamaan mieltään vanhojen kunnon maolaisten arvojen puolesta.  Nyky-Kiinassa vanhankantainen maolaisuus on yhtälailla pannassa kuin kaikki muukin puolueen virallisen linjan kyseenalaistava ajattelu, vaikka Maon naama edelleen Leviathanin tavoin leijuukin massojen yllä Tiananmenin portin päällä. Mao lie kääntyisi kansojen ihmetykseksi balsamointiöljyissään jos kuulisi, että punakaartilaisia ei valtakunnan poliittiseen keskukseen enää päästetä. Jo aiemminhan olen kertonut, miten Maon ajan rakennusperintö pyritään tuhoamaan ihmisten mielistä.

Hauskana anekdoottina kerrottakoon, että sen jälkeen kun olin ottanut kuvia ryhmästä, säntäsi nuori virkaintoinen poliisi vihaisena luokseni ja käski murtavalla englannilla minun poistaa kuvat kamerani muistikortilta. Tekeydyin tyhmäksi turistiksi ja kerroin, että kamerastani loppui kuin ihmeen kaupalla akku heti kuvien ottamisen jälkeen. Painelin satunnaisesti nappeja, eikä mitään tapahtunut. Nokkelana veikkona tämä Lucky Lukehan halusi vielä nähdä että akku oli paikallaan, ja yrittipä hän vielä itsekin saada kameraa päälle. Lopulta hän antoi periksi, miettien varmaan, että tuskinpa randomturistin kuvat minnekään leviävät. Eipä lie raukka arvannut, että meikämanni tunkee ne tietysti suunapäänä blogauksen jatkoksi, jossa kritisoin puolueen tapaa monopolisoida kiinalainen kansallistunne omien intressiensä ajamiseen. Poliisivaltiossa eläminen on kyllä ihan oikeasti välillä melko adrenaliinia juoksuttavaa touhua. Jollain sairaalla tavalla sitä nauttii kun tuntee nousevansa ilkeän diktatuurin juoksukoiria vastaan, vaikkei oikeasti mitään muutosta saisikaan aikaan. Keskiverto kiinalainen ei taasen isoveljen valvontaa väri- ja valoloiston keskeltä huomaa ihmetellä, kun taas kiinalainen dissidentti tuntenee tilanteen huomattavasti pullamössöpilven sisällä kasvanutta länkkäriä ahdistavammaksi. Kotimaisia kriitikoita ja mekkalanaiheuttajia kohtaan puoluevaltio kun kykenee olemaan paljon tuhmempi.

Ja mitä siihen akkuun tulee, niin kerrottakoon vielä miten selvisin pinteestä. Ties vaikka joku muukin joutuu joskus vastaavaan tilanteeseen. Kun näin poliisin ryntäävän kohti, kävin läpi noin sekunnin murto-osassa kaikki kikat, joita voisin hyödyntää. Akun poisottaminen ei tullut kysymykseen; arvasin poliisin tarkistavan asian, kuten jo hänen mainitsin tehneenkin. Jos muistikortin ottaa pois, kamera menee päälle ja näytölle ilmestyy huomautus muistikortin puuttumisesta. Lähes refleksinomaisesti avasin muistikortin lokeron läpän huomaamattomasti pikkusen raolleen. Jotenkin ihmeen kaupalla muistin että vaikka virtanappia miten rämppäisi, kamera vaikuttaa ihan kuolleelta. Oli muuten kuumeinen hetki kun poliisi hypelsi kameraa käsissään ja mietti miksei vekotin mene päälle.

Opiskelisinko Kiinan tutkimusta?

Taas on se aika käsillä. Uudet opiskelijat päästävät hampaat irti mamman tissistä, ja suuntaavat reput heiluen ja naama punottaen ensimmäisille luennoille. Alkanut lukukausi on ensimmäinen sitten valmistumiseni, ja ajattelinkin että voisin vuodattaa muutaman sananmuotoon puetun kyyneleen omasta oppianeestani kiinnostuneiden fuksien (ja miksei tietysti muidenkin kiinnostuneiden) vuoksi. Totta puhuen näin valmistumisen jälkeen koen miltei velvollisuudekseni listata joitakin pointteja, jotka jokaisen aloittelevan sinologin tulisi mielestäni käsitellä jossain vaiheessa päänsä sisällä. Monet näistä asioista eivät ainakaan itselleni ole selvinneet kuin vuosien opiskelun jälkeen, mutta niiden ymmärtäminen jo opiskelujen alkuvaiheessa olisi ollut kullanarvoista. Reppu selkään, nyt mennään!

Jos kiinalainen kulttuuripiiri kiinnostaa, suosittelen lämpimästi Kiinan tutkimuksen lukemista vaikkapa Helsingin yliopistossa, jossa siis itsekin tutkintoni suoritin. Kiinan kulttuuripiirissä tutkimista ja ihmettelemistä riittäisi usean eliniän verran, ja koska kaikkea kiintoisaa maailmassa ei ole aikaa opetella, joutuu sen akateemisen oppimisenhalunsa kuitenkin suuntaamaan johonkin koko maailmankaikkeutta pienempään. Kiina ei ole paha valinta. Itse en ole valintaani koskaan katunut, vaikka monesti olenkin kironnut.

Lukijakunta ymmärtänee toki että havaintoni on tehty harvinaisen keskiluokkaisesta taustoista poukkineen suomalaisen näkökulmasta, joten mantran tavoin ei näitä oppeja kannata joka tilanteeseen soveltaa. Väitän kuitenkin, että keskiverto Kiinan tutkimuksen opiskelijan tausta rinnastuu kokolailla omaani, ainakin siltä osin kuin oppiaineen kannalta on merkityksellistä.

1. Kiinan tutkimus on haasteellinen oppiaine

Kielenoppijoita on erilaisia. Toisia on siunattu lähes erehtymättömällä kielikorvalla, kun taas toiset vuosien opiskelun jälkeenkin kykenevät osallistumaan hädin tuskin yksinkertaisiin palikkakeskusteluihin. Väitän kuitenkin, että yksikään kiinaa pidempään opiskellut ei väitä kiinan olevan se kieli, jonka oppiminen on ollut vaivattominta. Syitä kiinan kielen oppimisen vaikeuteen on monia, eikä minulla ole aikaa, eikä oikeastaan kiinnostustakaan alkaa asiaa puimaan. Yhteiskuntatieteilijänä pidän kieltä enemmänkin työkaluna niiden juttujen puimiseen, jotka minua kiinnostavat, eikä minulla totta puhuen edes olisi kompetenssia puhua esimerkiksi kieli- tai kognitiotieteistä. Aiheesta enemmän kiinnostuneille suosittelen kuitenkin esimerkiksi tätä hauskasti kirjoitettua artikkelia.

Ylimääräisten työnhakupisteiden keräilemiseksi moni kiinaa kurssin verran yliopiston kielikeskuksella taiteillut laittaa kielen ansioluetteloonsa, mutta vain aniharva on oikeasti saattanut kielitaitonsa sille tasolle, että pystyisi kiinaa työkielenään käyttämään. Kielen saattaminen jo pelkästään sille tasolle että pystyy keskustelemaan jokapäiväisistä aiheista ja lukemaan vaivatta arkipäiväisiä, eteen osuvia tekstejä vaatii uskomattoman paljon aikaa ja vaivaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeenkään en koe vielä tuota tasoa saavuttaneeni.

Kielen oppimisen vaikeus tarkoittaa kuitenkin yhtäältä ajoittaisia turhautumiskohtauksia, ja toisaalta sitä, että kiinan kielen oppimisen kanssa joutuu tekemään valtavan paljon töitä. Kun useamman vuoden opiskelun jälkeenkään ei kykene lukemaan edes lastenkirjoja vaivatta, alkaa helposti itsekin uskoa siihen insinöörien ja bisnesohjusten kanssa yksityiskeskusteluissa usein esiin nousevaan toteamukseen, että veronmaksajien rahojahan tässä haaskataan.

Kielenoppimisen lisäksi Kiinan tutkimuksen opiskelijaa koitellaan myös muutoin. Kielikursseja lukuunottamatta opetusta järjestetään varsin vähän, ja vain ani harvoin kurssit koskettavat edes etäisesti itseä kiinnostavia juttuja. Kiinan tutkimuksen opiskelija joutuu kantamaan opiskeluistaan rutkasti vastuuta itse, sillä ohjausta on saatavilla varsin rajoitetusti. Lisäksi esimerkiksi opinnäytetöissä valtavirrasta poikkeavan kielen ja kulttuurin osaamista pidetään (ainakin pääaineopiskelijoiden osalta) tutkintovaatimuksena sen sijaan, että niistä sataisi taivaasta sen erityisemmin ylimääräistä hunajaa graduarpien jättämää tuskaa lievittämään. Jos opinnäytetyönsä palauttaisi esimerkiksi valtiotieteelliseen tiedekuntaan (jossa itse siis suoritin sivuaineeni), saattaisi oman arvioni mukaan opinnäytetyön arvosana parantua pelkästään sen vuoksi, että (K/k)iinan tuntemusta ei pidettäisi oletusarvoisena.

2. Kiina on varsin sulkeutunut maa, jossa on paljon ongelmia

Kiinanopiskelijoista iso osa päätyy - yllättäen - pitkiksi ajoiksi Kiinaan asumaan joko opiskelujen ja/tai töiden perässä. Silloin on hyvä asennoitua siihen, että Kiinassa elämiseen liittyy pitkä lista jokapäiväistä elämää vaikeuttavia ongelmia ja rajoitteita.

Esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa se, että ruoan- ja ilmanlaadussa on vakavia ongelmia, jotka ainakin pitkän ajan kuluessa vaikuttavat terveyteen negatiivisesti. Liikenne on yhtä kaaosta, ja saattaa koitua yhtälailla turmioksi. Aikaero ja etäisyys Suomeen tarkoittavat sitä, että suhteiden ylläpito vanhoihin ystäväpiireihin muuttuu erittäin vaikeaksi, ellei mahdottomaksi. Asiaa ei auta yhtään Kiinan ylläpitämä internetsensuuri, jonka vuoksi internetin käytöstä tulee maksullisten välityspalvelinten vuoksi kalliimpaa ja ennenkaikkea hitaampaa. Loppumaton byrokratiasuo ja vieraskielisyys vaikeuttavat ja hidastavat arkisten asioiden hoitoa merkittävästi. Vaikka kaikki ei söisikään hermoja jatkuvalla syötöllä, on kaikilla täällä pidempään asuneilla (ainakin ekspateilla) omat punaiset vaatteensa, joiden ajatteleminenkin saa sapen kiehumaan.

Kolmekymmenvuotisesta avautumispolitiikastaan huolimatta Kiina on yhä melko suljettu kulttuuri, johon on ulkomaalaisena vaikea - joidenkin mukaan mahdoton - päästä sisään ja tulla hyväksytyksi täysivertaisena yhteisön jäsenenä. Vaikka kielitaito olisi natiivin tasolla ja ymmärrystä Kiinan tapahtumista enemmän kuin koko naapuruston kiinalaisilla yhteensä, saa paikkaansa tässä yhteiskunnassa todistaa tuon tuostakin. Jo pelkästään ulkonäkönsä takia saa osakseen (tarpeetontakin) huomiota, ja viimeistään siinä vaiheessa kiinalaisilla tuntuu menevän ns. defenssit päälle kun väittää jotain tästä yhteiskunnasta ymmärävänsä: "sinä et vaan voi ymmärtää tätä koska olet ulkomaalainen". Ymmärrys tämän maan kulttuurista tuntuu siirtyvän monien mielessä ainoastaan verenperintönä, eikä väitettä tarvitse sen paremmin edes rationaalisesti yrittää perustella.

3. Kiina on vaikea tutkimuskohde

Oma kokemuksenihan edes etäisesti vakavasti otettavaa tiedettä muistuttavien tutkimuksien tekemisestä on (haluaisin tulevaisuuden urakehitystä enteillen määritellä tätä väitettä sanomalla: vielä) varsin rajallista. Kahta opinnäytetyötä ja satunnaisia suurlähetystöllä tehtyjä selvityksiä lukuunottamatta olen minäkin siis varsinaisen tutkimustyön kanssa melkoinen noviisi.

Sen verran osaan kuitenkin sanoa, että Kiina on todella haasteellinen aihe tutkittavaksi siinä missä opiskeltavaksikin. Kuten aiemmin mainitsin, Kiina on yhä lännessä suhteellisen vähän tutkittu aihe, ja opastusta ja ohjausta on vaikea saada. Tämä pätee luonnollisesti tieteellisen tutkimuksen tekoonkin. Myös kieli- ja kulttuurimuuri sekä pitkä fyysinen etäisyys maahan asettavat tiettyjä rajoitteita, tai ainakin vähintään hidastavat tutkimuksen tekemistä.

Myöskään poliittisia esteitä ei sovi unohtaa. Kiinan kommunistinen puolue varjelee mustasukkaisesti arkojen aiheiden käsittelemisen monopolia, ja niinpä puolueettoman tutkimuksen (pun definitely intended) tekeminen on tehty kaikin tavoin vaikeaksi. Lisäksi Kiinan puoluevaltion intressejä kyseenalaistava polittiinen toiminta saattaa myös vaikeuttaa akateemista tutkimusta niidenkin tutkijoiden osalta, joiden varsinaiset tutkimuskohteet ovat itsessään melko epäpoliittisia. Viimeaikainen tapaus toimii mainiona esimerkkinä. Pelko Kiinan sapiskasta ja nuhteista taasen saattaa luoda kekkoslovakiamaisen suomettumisen ja itsesensuurin verkon, mihin Kiinan sensuuriviranomaiset toki tähtäävätkin. Poliittisesti arkaluontoisen materiaalin luoksepääsemättömyys ei sekään ole mikään pieni ongelma. Kiinan primäärimateriaaliarkistot avautuvat aniharvoille, ja esimerkiksi haastattelujen tekeminen saatetaan estää tutkijoilta siinä missä journalisteiltakin.

4. Kiinan tuntemus ei takaa varmaa työpaikkaa tai rahasadetta taivaasta

Vielä 10-15 vuotta sitten koulutettu vyötiäinenkin olisi voinut helposti lyödä täällä rahoiksi, mutta nyt tilanne on toinen. Kiinan talous on kasvanut kohisten, ja hyviin töihin on entistä kovempi tunku. Tulijoita on paljon, ja tarjontaa vähän. Talouskasvun edetessä palkat eivät ole nousseet inflaation kanssa rinta rinnan. Hyvästäkään palkasta ei käteen jää välttämättä yhtään enempää kuin Suomessa. In fact, monet korkeakoulutetutkin päätyvät mahdollisuuksien puutteessa tekemään Kiinaan töitä palkalla, joka ei vastaa edes Suomen malapalkkaisimpien alojen palkkausta.

Erityisesti suomalaisfirmat tuntuvat kunnostautuneen insinöörien ja kauppatieteilijöiden palkkaamisessa. Näiden Kiina-eksperttien "extensive China experience" koostuu valitettavan usein kansanopiston kielikurssista ja lähikiinalaisen kanta-asiakaskortista. Toki - kuten edellä mainitsin - tätä Kiinatietoutta toki muistetaan paisutella ansioluetteloihin, jolloin todellisten Kiina-asiantuntijoiden osaaminen ei pääse ansaitsemaansa valokeilaan. Niin paljon kuin muiden alojen osaajia arvostankin, osaan kokemani perusteella kertoa, että muutama satunnainen CV-merkintä Kiinaan liittyvissä aiheissa ei kvalifoi toimimaan maa-asiantuntijana paikassa jonka hahmottamiseen on pääainetutkintokin vasta pintaraapaisua. Tätä pointtia vain on valitettavan vaikea tuoda esiin mahdollisille tuleville työnantajille.

Monissa muissa maissa (esim. Tanskassa ja Iso-Britanniassa) on toki jo huomattu että teknisten ja kaupallisten alojen osaajien sekaan kannattanee mahduttaa muutama paikallisolojen asiantuntijakin. Kaiken kuulemani mukaan päätöksiin ollaan oltu tyytyväisiä, mutta Suomessa ei näemmä näistä päätöksistä osata ottaa opiksi. Trendi käy selväksi jo opiskeluaikoina, kun Kiinan tutkimuksen opiskelijat löytävät itsensä järjestäen Helsinki-Vantaan lentoaseman tarjomista matalapalkkaisista kesätöistä, johon heidät on palkattu pääosin kielitaidon takia. Itse kävin opiskeluaikoina kentällä niin turvatarkastajana kuin Tilastokeskuksen haastattelijanakin. Epäselväksi ei jäänyt, että pääperuste palkkaamiseeni oli nimenomaisesti se, että kiinanosaajia nyt vaan oli pakko löytyä. Pelkoa ei siis ollut, että jo opiskeluaikoina olisi ollut mahdollisuutta päästä hyödyntämään muutakin erikoisosaamistaan, kuten esimerkiksi teknisten alojen opiskelijat lähes poikkeuksetta tekevät. 

Julkisella puolella tilanne ei ole juuri parempi. Kiinan osaajan tutkinnolla ei juuri räätälöityjä työpaikkoja löydy, joten "oman alan työ" jää monelta lopulta haaveeksi. Virkamiesura on tietty mahdollinen, mutta monia Kiinaan hurahtaneita ei idea työstä suomalaisen byrokratiakoneiston rattaissa juuri lämmitä. Mahdollisuudet päästä tutkijaksi eivät nekään ole järin kummoiset. Viime vuosien talouden tehostamistoimet eivät ole ainakaan parantaneet sinologien mahdollisuuksia työmarkkinoilla. Näitä päätöksiä tehtaileville on tietty aivan turha yrittää selittää, mikä eturistiriita syntyy, jos esimerkiksi Kiinan ihmisoikeustilanteesta tehtävä tutkimus alistetaan markkinavoimille, jolloin tutkimuksen rahoittajina saattaa viime kädessä olla esimerkiksi Kiinan puoluevaltio eri välikäsien välityksellä.

Nämä epäkohdat huomioon ottaenkin suosittelen kuitenkin edelleen lämpimästi akateemista Kiinaan paneutumista. Kaikki Kiinaan erikoistuneet ystäväni - ovat he sitten koulun penkillä tai jo työelämässä -tuntuvat kaikesta edellä mainitusta huolimatta olevan varsin tyytyväisiä tilanteeseensa. Kuten jo alussa totesin, kertaakaan en  minäkään ole oppiainevalintaani katunut. Uskon myös, että kaikki em. ongelmat ja vaikeudet ovat kasvattaneet minusta melko paljon keskivertoa itsenäisemmän ja avarakatseisemman ihmisen. Ja on minulla yhä uskoa siihen, että löydän vielä joskus ammatinkin, jossa todella tykkään, ja jossa pääsen oikeasti hyödyntämään parasta osaamistani.

Kiinassa riittää niin paljon ihmeteltävää, että tämä elinikä ei riitä edes kunnolla alkuun pääsemiseen. Mikäli aihe kiinnostaa, ota ihmeessä yhteyttä! Yhtä mieluisasti kuuntelisin tarinoita muiden alojen opiskelusta, sillä Kiinan ohella mua kiinnostaa valtaisasti moni muukin asia, joihin haluan tässä elämässä vielä paneutua.

Hollywood, Bollywood, Hengdian..?

Täällä Kiinassa ollaan pidetty kaveriporukalla säännöllisen epäsäännöllisesti elokuva-/ televisioiltamia. Hivenen keskiluokkaista, mutta aina yhtä kivaa. Lähinnä imagosyistä ollaan luonnollisestikin katseltu vähän erikoisempia elokuvia, eikä mitään sen hetken blockbustereita. Naislukijoita naurattanee kun tarkennan katselleeni mm. (tai no ainakin puoleenväliin asti...) BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjaa, joka siis mulle on yhtä eksoottista kuin viiksekkäät naiset viktoriaanisen ajan friikkisirkuksissa. Ja olen jopa valmis myöntämään että kyseinen sarja oli very agreeable.


Syy siihen että nautimme viihteemme kotisohvaperunoina on ainakin omalta kohdaltani melko yksinkertainen. Kiinassa teattereihin pääsee vuosittain vain n. tusinan verran länsimaisia elokuvia, joihin valikoituu melko harvoin mitään mua erityisemmin kiinnostavaa. Vaikka maassa tuotetaan valtavia määriä elokuvia, tuntuu teatterilevitykseen pääsy kiinalaiselokuvien kohdalla taasen perustuvan lähinnä elokuvan tylsyyteen, puolueuskollisuuteen sekä Saturnuksen senhetkiseen asentoon. Oli kyse sitten koti- tai ulkomaisesta tuotannosta, ei hivenenkään valtion hyväksymiä moraalistandardeja kyseenalaistavia tai muuten epäilyttäviä elokuvia Kiinan elokuvatettereissa nähdä. Viime vuosina Puolue on kunnostautunut erityisesti Kiinan nykyhistoriografian mutkia suoriksi oikovien megatuotantojen teossa, joilla ollaan kunnioitettu vuosi toisensa perään jos jonkinlaista Puolueen tai valtion merkkipäivää. 


Tämän vuoksi tullen seuraamaan jatkossakin elokuvaviihteeni tässä maassa kotitietokoneen ruudulta. Mukavaa vaihtelua rutiiniin tosin tuovat satunnaiset pienille yleisöille tarkoitetut elokuvanäytökset, jotka tuntuvat välttävän sensorien katseet massateattereita helpommin. Huomenna ollaan menossa katsomaan Blade Runneria, joka toiminee (jälleen kerran) kaltaiseeni teatterinkaipuusta kärsivään dystopiafaniin kuin kakkavitsi lastentarhaan.

Maailma joka halutaan unohtaa

Nuotion ääressä kerrottun kummitustarinan tavoin mua on aina kiehtonut miten Kiinassa historian tragediat halutaan kohdata (tai olla kohtaamatta). Toisin kuin liberaalidemokratioissa on usein tapana, Kiinassa historian kohtaaminen ja tulkinta riippuvat täysin (puolue-)valtiosta ja sen intresseistä. Minut tuntevat varmaan tietävätkin, että keväällä työstämäni gradu liittyi läheisesti em. teemaan. 


"The past is full of life, eager to irritate us, provoke and insult us, tempt us to destroy or repaint it. The only reason people want to be masters of the future is to change the past. They are fighting for access to the laboratories where photographs are retouched and biographies and histories rewritten." - Milan Kundera.

Erityisesti mua kiehtoo se miten Maon ajan muistoa halutaan muokata nyky-Kiinassa. Pääosin Maosta halutaan antaa kuva leppoisana, Setä Samulin kaltaisena isähahmona, joka pienten virhearvioiden saattelemana nosti kansakunnan jaloilleen. Kasvavien tuloerojen myötä onkin myyttitarina uponnut erityisen hyvin huonostikoulutettuun ja köyhään kansanosaan. Ulkoavaruudesta saapunut vierailija saattaisi helposti luulla suuren ruorimiehen olevan Pekingin taksikuskien suojelupyhimys. Maon kylvämän tuhon määrää ja hänen vastuutaan näistä hirmuteoista halutaan tietysti vältellä viimeiseen asti, sillä Mao on - puolueen omaa retoriikkaa lainatakseni - se, mitä aurinko on kukalle. 


Tämä tietoinen historiapolitiikka näkyy myös kaupunkien - ja erityisesti Pekingin - katukuvassa. Yleensä keskustelu Pekingin kaupunkikehityksestä velloo sen ympärillä miten uuden Kiinan nousu on ollut kuolinisku perinteisille hutongeille. Mun mielestä kiehtovampaa on kuitenkin se, että viime aikoina on perinteistä kiinalaista kaupunkikulttuuria alettu vaalia (olkoonkin että pääosin vain siksi että se tarkoittaa hyvää bisneksille), kun taas vallankumousvuosien Peking on haluttu häivyttää katukuvasta ja ihmisten mielistä. Maon aikana vanha Peking tuhottiin jo perinpohjaisesti. Hutongit ja kaupunginmuurit saivat kyytiä kun ihmisiä survottiin kommuuneihin, joissa asuintilojen lisäksi myös ajatuksien tuli olla kollektiivisessa omistuksessa. Horisontin täyttivät savupiiput, jotka syysivät taivaat täyteen savua suoraan helvetin syövereistä. Paholainen kylvi tuhoa ja tuskaa kaupungin ja ihmisten sydämiin työläisten paratiisin fasadeista, yrittäen häivyttää kaikki merkit ihmisyyden läsnäolosta. Kielletty kaupunki revittiin miltei alas uuden kommunistisen utopian tieltä. Nykyisin tämä historia on tietysti haluttu unohtaa. Mikään ei saa muistuttaa siitä, että missään muualla maailmassa ei 1900-luku ollut väkivaltaisempi kärsimysnäytelmä kuin täällä Kiinassa. Kommunistinen utopia, jota tuolloin rakennettiin on pian revitty maan tasalle. Se maailma oli ruma ja harmaa, mutta yhtä kaikki tuhansien ja taas tuhansien pekingiläisten elämäntyö. 


Pian myös Tian'anmenin aukion kaakkoispuolella olevat hutongit on revitty alas. Niiden tilalle kohonnee pian geneerisen tylsiä luksusasuntoalueita, joiden nimissä toistuvat samat kliseiset teemat kuin tuhansissa muissakin vastaavissa; kansainvälisyys, paratiisi, hyvä mieli ja luksuselämä. Vanhan ja viisaan kaupungin tuho on ollut pitkään luonnonvoiman kaltainen väistämättömyys, joka on nostattanut kriittisiä ääniä niin koti- kuin ulkomaillakin. Julkiselta keskustelulta piilossa Pekingiltä halutaan kuitenkin tuhota myös sen villi ja virheidentäyttämä nuoruus. Alasrevittävien hutongien alle kaivettiin aikanaan ydinsotahysteriassa valtaisa maanalainen verkosto. Vaihtokauppa paholaisen kanssa olisi ollut täydellinen ihmisten piiloutuessa tunneleihin maanpäällistä helvettiä. Vielä vuonna 2005 pieneltä sivukujalta  pääsi sukeltamaan näihin Kiinan punaisiin vuosiin. Nyt kävijää odottivat vain hylätyt hutongit ja lukittu portti jonka yläpuolella hädin tuskin erotti sateen ja tuleen raiskaaman tekstin: 北京地下城 - Pekingin maanalainen kaupunki. Minä en kuitenkaan anna periksi. Teen parhaani että pääsen vielä hyvästelemään vanhan ystäväni, ja kirjoittamaan ylös mitä sillä on kerrottavana. Sen äänessä kuuluu kokonainen sukupolvi pekingiläisiä, joiden ääni halutaan unohtaa.

Kesäkäperrys

Paljon on taas ehtinyt tapahtua. Aloitetaanpa vaikka siitä että me päätettiin kämppikseni kanssa panostaa keskikesän palvaamiseen ja pitää mieshormonien täyteinen juhannus. Kutsuimme siis talon (sisäpihan) täyteen vieraita viettelemään iltaa grillailun merkeissä. Kaikki sujui mitä parhaimmin siihen asti kunnes joku valopää asuinkompelksin yläkerrasta sai päähänsä heittää meitä vesipullolla ja vesimelonin palasilla. Kaiken kruunasi näiden jälkeen alas lentänyt, allekirjoittanutta käteen osunut täysi viinapullo. 20 senttiä toisaalle ja vähintään sairaalareissu - ellei sitten ruumisauto - olisi kutsunut. Koskaan aiemmin Kiinassa ollessani en ole tuntenut oloani turvattomaksi tai epätervetulleeksi, mutta nyt on sekin päivä nähty. Täytyy sanoa että välillä tulee hetkiä kun pistää vituttamaan mihin suuntaan sitä elämänsä on suunnannut. Sen verran  suuret tunneaallot tuli käytyä säikähdyksen ja shokin kautta aina haistakaapaskamulkut-raivareihin, että siinä tuli kyllä pilattua itseltä kaikki juhannusfiilikset ja ilta katkesi lyhyeen. Vieraillamme oli kuitenkin ilta jatkanut ilmeisen hyvissä merkeissä, mistä tietysti olen iloinen. Koko härdellihän olisi vielä jokunen vuosi sitten ollut silkka mahdottomuus Kiinassa - hyökätä nyt randomisti ulkomaalaisen kimppuun. Mutta lähestyvä Kiinan kommunistisen puolueen valtavaihdos näkyy mm. ksenofobisena kampanjana, jonka hedelmiä nyt sitten noukitaan. Nytpä olen saanut tuntea senkin millaista maahanmuuttajien elämä useinkin taitaa olla. En suosittele lämpimästi kenellekään.

Eräänä lauantai-iltana tuli myös koettua Pekingin illanviettopaikkojen koko arsenaali. Aloitin illan (leuka pystyssä ja rinta rottingilla, mun bilelook oli juuri päätynyt kuvatuksi paikalliseen Hell looksiin) uraohjusten bileissä, joihin olin saanut kutsun. Minut tunteville ei liene yllätys että ei voinut kuin hajoilla sisäisesti Pradaan pukeutuneiden jetset-geelitukkien ruiskiessa vesipyssyin ja vesi-ilmapalloin paikallepalkattuja mallityttöjä ja tanssivan perseet olalla "I gotta feelingin" tahtiin. No, niissä kemuissa en paljon persettäni hionut, suuntasin sinisellä salamallani (joka on siis jo ajokunnossa, vaan ei ihan vielä valmis!) alta aikayksikön kohti kaupungin koiliskulmassa sijaitsevaa luottojuottolaa. Loistopaikan meno ei pettänyt taaskaan, ja hetkessähän tämä poika hullaantuikin sitten tanssimaan kuin viimeistä päivää erään lempibändini lauetessa tärykalvoilleni yli vuoden odottamisen jälkeen. Keikan jälkeen sain vielä kutsun sännätä yön pikkutunneilla kaupungin toiselle puolelle tarkistamaan kolmatta menopaikkaa. Kyseessähän olikin sitten seksuaalivähemmistöjen kantapaikka. Harvemmin sitä tulee vuorovedoin katseltua jalkapalloa ja tanssittua kiinalaisten drag queenien kanssa yhden illan aikana. Jostain syystä jalkapallo on täällä suuri juttu, ja nauttii ilmeistä suosiota myös ei-niin-itsestäänselvissä-piireissä. Hieman häpeillen täytyy kyllä tunnustaa että viime aikoina on tullut dokattua taas ihan huolella. No toisaalta, onpa tullut nähtyä iso kasa hyviä keikkojakin ja ihmeellisiä tyyppejä tavattua + muut selitykset joilla sitä aina oikeuttaa juomisensa.

Työjutut eivät ketään kiinnosta, joten kerrottakoon vain että hyvin menee; rahaa tulee ovista ja ikkunoista ja töitä ei ole juuri nimeksikään. Tulevaisuudenkuvioideni kanssa olen pahemmin hukassa kuin koskaan. Ja nyt ei voi enää edes vakuutella itselleen että "kunhan nyt teen tuon gradun ensin..." Pihkura. No, sen verran ole saanut mietityksi, että opiskelut jatkuvat vielä. Ehdottomasti. Olisin kyllä uskonut - ehkä jopa toivonut - että olisi kestänyt vähän pidemään että kaipaan takaisin koulun penkille. Jos musta olisi kiinni, odottaisin jo käsiäni hieroen uuden lukukauden alkua. Vaan ei, nyt pitää saada uusi opiskelupaikka jota varten joutuu jopa ehkä säästämään vähän rahaa. No onpa ainakin jotain mitä tavoitella. Mun rahankäsittelyni on vain sellaista, että tällä menolla mulla ei tule ikinä olemaan varaa opiskella jatkossa. Sen lisäksi että täällä elo on melkoista dokailua ja lepolomaa leuoille, tulee noita Kiinan leikkirahoja hukattua ja tuhottua vahingossa harva se päivä. Muuten olen käyttänyt aikaani pyöräilemällä ja eksymällä hutongeihin. Yksi syy miksi rakastan Pekingiä on se että täältä ei koskaan lopu kesken ihmeelliset pikkukadut joista saattaa löytää ihan mitä tahansa. Hutongeissa on myös hauska seurata ja vakoilla randomien tyyppien tekemisiä. Olen myös saanut aikaiseksi muutaman sellaisen jutun joiden toteuttamisesta olen pitkään haaveillut. Mutta niistä ehkä joskus myöhemmin jotain. Seuraavana things to do -listalla odottaa kämppiksen kanssa toteutettava hassuttelusarja arkipäivän elämästä täällä legolandiassa.