Ne jyrää meitin!

Samaa lorua huudellaan tuon tuostakin kuin uskonnollista mantraa. Siinä ajassa jossa länsimetro on madellut suunnittelupöydältä valmiiksi joukkoliikennevälineeksi on Kiinassa - parhaana esimerkkinä juuri Peking - valmista metrolinjaa rakennettu valmiiksi ja ehditty jo purkaakin nopeampaan tahtiin kuin hidas härmäläinen ehtii asemien nimiä tavata. Uraohjukset huokailevat kateuden vallassa: "miksei meillä Suomessakin...".

Sotia seuranneina vuosikymmeninä meillä rakennettiin yksissä tuumin kuhinalla pohjoista hyvinvointivaltioa. Hangoittelijoille Kekkonen lähetti myllykirjeitä perään ja kansa taputteli tyytyväisinä käsiä yhteen: "hyvä hyvä". Kun valmista ei  tahtonutkaan tulla, ja Kekkonenkin otti ja meni kuolemaan, siirryttiin loputtoman kasvun kasarilta 1990-luvun lamavuosiin. Viimeistään tällöin yhteinen projektimme oli tullut tiensä päähän, ja kamppailu lamanjälkeisen Suomen suunnasta laajeni kabineteista kaduille ja kaikille politiikan osa-alueille. Yhtäällä markkinafundamentalistit ja uus(vasemmistolaiset) ottivat yhteen talouden tulevaisuuden suunnasta. Toisaalla kansakunta polarisoitui entistä selvemmin konservatiiveihin ja liberaaleihin arvokysymyksissä. Kansakunnan kääntyminen itseään vastaan on tiivistynyt hyvin suomalaisessa 2000-luvun maahanmuuttokeskustelussa, jossa kantoja suuntaan jos toiseenkin ollaan perusteltu niin taloudellisista kuin yhteiskunnallisistakin näkökulmista.

Toisella pallonpuoliskolla monet kiinalaiset valmistuvat jo kaikin keinoin enteilemäänsä talouskuplan puhkeamiseen, ja maa on täynnä taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia, jollaisia meillä Suomessa ei osata kuvitellakaan. Silti kiinalaisia ohjaa tänäkin päivänä vahva kansallinen missio lunastaa monien eksperttien ennuste siitä, että 2000-luku kuuluu Kiinalle. Maata ohjaa yksinvaltainen ja kaikkivoipa Kommunistinen puolue, joka kertoo Kekkostakin tiukkasanaisemmin miten edetään. Niskoittelijat hiljennetään joko porkkanalla tai kepillä. Kiinassa on tekemisen meininkiä, ja valmista jälkeä tulee päätähuimaavaa tahtia. Niin taloudellisesti kuin poliittisestikin Kiina on jo ensiluokkaisen tärkeä maailmanpoliittinen toimija.

Taloudellisin indikaattoreihin kehitystä mittaavat näkevät tilanteen ennenkaikkea koko läntistä liberaalidemokraattista ajattelua koskevana systeemitason ongelmana. Päätökset vievät aikaa, koska kansan mielipidettä on kuultava. Ratkaisu löytyy Kiinasta; teknokraatit ja markkinamiehet tietävät kyllä mikä massoille on parasta. Myönnettäköön: kun minä aloitin Kiinan tutkimuksen opiskelun, olin minäkin Kiinan nousun sokaisema. Näennäisesti Kommunistinen puolue on laittanut luun kurkkuun epäilijöille: "katsokaa nyt noita kasvulukuja!" Mutta kolikon kääntöpuoli unohtuu usein. Kun päätöksissä unohtuu ihmisen ääni, voivat seuraukset olla katastrofaalisia. Uunituoreet kerrostalot kaatuvat ja luotijunat törmäilevät. Kyse ei ole sattumasta tai huonosta onnesta. Kyse on kroonisista kasvukivuista. Kiina on kuin kasvuikäinen lapsi, jonka aivot eivät ole vielä ehtineet mukautua siihen mitä ruumis kykenee tekemään.

Osoittautui edellä mainittu nk. Pekingin konsensus pitkällä aikavälillä menestystarinaksi tai ei - uudistustaivalta on käyty Kiinassa vasta kolme vuosikymmentä, joten vielä on aivan liian aikaista sanoa mitään - ei Kiinan (ainakin näennäinen!) nousukiito kerro automaattisesti mitään oman järjestelmämme tilasta tai sen tulevaisuudesta. Aivan kuten Kiinan johto torppaa länsimaisen demokratiakäsityksen, tulee meidän soveltaa samaa oppia ihaillessamme Kiinan menoa. Se,mikä toimii Kiinassa ei automaattisesti toimi muualla. Ja vaikka toimisikin, olisiko ihmisoikeuksien polkeminen ja muut lieveilmiöt todellakin se hinta, jonka haluaisimme maksaa kehityksestä?

Demokratia ei ole - eikä saa olla - este sille, että pysymme poliittisesti tai taloudellisesti maailman menossa mukana. Este on se, ettemme näe metsää puilta. Demokratia mahdollistaa köydenvedon ja ammattiloukkaantumisen jok´ikisestä pikkuasiasta. Lyhyttähtäimisen omaan napaan tuijottelun sijaan olisikin syytä miettiä, millaisia vaikutuksia sillä on Suomen ja Euroopan tulevaisuudelle. Olisiko meidän sittenkin syytä suunnata energiamme siihen, että pyrkisimme tosissamme löytämään konsensuksen eriävien näkemysten välillä, emmekä haraisi loppuun asti kaikessa vastaan? Vain tällä tavoin kykenevämme olemaan dynaaminen ja menestyvä kansakunta. Vain osana demokraattista ja konsensushakuista Eurooppaa voimme vastata muiden maailman suurten tekijöiden heittämään haasteeseen. Muutoin jäämme passiivisen sivustaseuraajan rooliin, jonka mahdollisuus vaikuttaa itse omaan tulevaisuuteensa pienenee päivä päivältä.

Sillä välin toisaalla

There's a new sheriff in town.

Viime aikoina monien katseet ovat olleet naulittuina Yhdysvaltojen presidentienvaalien seurantaan. Ja jos eivät ole, niin syytä olisi ollut. Toisella puolen Tyyntä valtamerta tapahtuva Kiinan vallanvaihdos on – aivan oikeutetustikin – jäänyt useimmilta vähemmälle huomiolle. Monilta kyseinen tapahtuma lienee mennyt kokonaisuudessaan täysin tutkan alta. Kiina on kuitenkin kiistatta maailmanluokan valta, ja siksi olisikin kai hyvä ymmärtää, mistä Kiinan politiikkaa seuraavat piirit tällä hetkellä kohkaavat. Mistä oikein on kysymys?

Peruskuvio on se, että vaikka muodollisesti puolue ja valtio ovat Kiinassa kaksi eri asiaa, niin käytännössä kommunistinen puolue johtaa maata kontrollimalla sekä valtion instituututioita että armeijaa. Puolueen rooli maan ratissa on jopa kirjoitettu valtion perustulakiin, joten puolueettomia ei olla edes muodollisesti. Käytännössä puolueen vallankäyttö tapahtuu niin, että arvon puoluepamput istuvat pössyttelemässä sikareitaan myös korkeissa valtion viroissa. Näin ollen esim. kommunistisen puolueen korkeimman viran haltija - pääsihteeri - on samalla myös Kiinan valtionpäämies. Tämän lisäksi hän on myös armeijaa komentavan, muodollisesti valtion ja puolueen yhteiskontrollissa olevan komission johtaja. Käytännössä siis armeijan (tosiasiallinen) ylipäällikkö. Puolueen pääsihteeristä alaspäin lähes kaikilla muillakin korkeilla puoluepomoilla on vastaava paikkansa myös valtioapparaatissa ja/tai armeijaa johtavassa koneistossa. Näinollen esimerkiksi (vielä hetken aikaa) kommunistisen puolueen ylimpään johtoportaaseen kuuluva Wen Jiabao on samalla myös Kiinan pääministeri. Em. puolueen ja valtion konglomeraattia kutsutaankin yleisesti – ja varsin kuvaavasti –  puoluevaltioksi. Ollessani viime vuonna töissä Suomen suurlähetystössä Pekingissä yritin harjoittelijakollegani kanssa vääntää jonkinsortin selventävää kaaviota siitä, miten puolue, valtio ja armeija ovat toisiinsa linkittyneet. Kun flappitaulun kokoinen paperiarkki oli täynnä kaikenmaailman komiteoita, osastoja ja absurdeja kirjainlyhenteitä, joista sinkoili viivoja ja nuolia joka suuntaan, oli antauduttava. Kiinan hallintojärjestelmä on harvinaisen epäselvä ja epälooginen, eikä kellään (ainakaan korkeinta johtoa lukuunottamatta) taida olla todellisuudessa hajua siitä, kuka todellisuudessa hoitaa mitäkin, ja kuka on vastuussa kenelle. Se lienee on toki tarkoituskin. Se kun helpottanee vastuun pakoilua tarvittaessa melko lailla.

Tästä päivästä alkaen puolueen (ja sitämyöten siis myös valtion ja armeijan) ylintä johtoa aletaan laittaa uuteen uskoon kun viiden vuoden välein järjestettävä puoluekokous-sirkus saapuu torvet soiden Pekingiin. Mikä tämä puolueen ylin johtoporras sitten on, ja miten se muodostuu?

Kiinaa johtaa käytännössä kourallinen (määrä on vaihdellut, jokatapauksessa alle kymmenen) heppua jotka kuuluvat Kiinan kommunistisen puolueen politbyron pysyvään komiteaan. Tätä kommunistisen byrokratia-kapulakielen riemuvoittokomiteaa voi jossain määrin pitää länsimaisten liberaalidemokratioiden hallitusten vastineena, sillä maan johtamisen ylin vastuu on käytännössä jaettu näiden (poikkeuksetta) miesten kesken. Yksi vastaa sosiaalipolitiikasta, toinen dissidenttien vangitsemisesta, tiedättehän. Erona läntisiin demokratioihin on tietysti se, että nämä raudankovat vanhat teknokraatit eivät ole vastuullisia oikein kellekään muulle kuin toisilleen, eikä heidän urakehityksenä ole missään vaiheessa ollut riippuvainen yleisten ja yhtäläisten vaalien tuloksista. Vaikka tämä puolueen ylin johto on näennäisesti hyvin yhtenäinen, sen sisältä löytyy selvästi eriäviä mielipiteitä ja intressiryhmiä. Löytyy niin maltillisia maolaisia, uuden sukupolven nousukkaita kuin esim. armeijan edustajiakin - näitä nk. klikkejä on monia. Näistä eri eturyhmistä tulevien johtajien välillä Kiinan politiikan suunnasta käydään tiukkaa kädenvääntöä. Mielipiteet ja sylki lentävät, ja jos muu ei auta, asioista äänestetään. Kun päätös on syntynyt, siirtyvät aiemmin eriäviä mielipiteitä edustaneetkin tukemaan uutta linjaa, eivätkä länsimaisten demokratioiden tapaan jää marisemaan asioista kansan kuultavaksi. Demokratiaa parhaimmillaan. Mielipide-eroistaan puolue haluaa siis pitää huolen siitä, että kun päätös on syntynyt, kaikki päättäjät ovat julkisesti sen takana, ja johto vaikuttaa ulospäin yksimieliseltä. Vain muutaman kerran johdon erimielisyydet ovat ryöpsähtäneet valtakabinettien ulkopuolelle, esimerkiksi Tiananmenin opiskelijamielenosoitusten aikaan. 

Muiden poliittisten päätösten tapaan myös seuraavien johtajien valinta toteutetaan em. kaltaisella menettelyllä. Jo pitkään ennen uuden johdon muodollista nimittämistä on kulisseissa käyty kädenvääntöä siitä, kuka maata tulee jatkossa johtamaan. Entiset johtajat koittavat lobbata omia suojattejaan korkeisiin virkoihin kun eri klikkien välille haetaan sopivaa voimatasapainoa. Kuten tulevaan vallanvaihdokseen johtavat tapahtumatkin ovat osoittaneet, peli ei ole aina kovin puhdasta. Kun sopivat seuraajaehdokkaat on löydetty, siirretään valta uudelle sukupolvelle seuraavassa puoluekokouksessa. Tämän puoluekokouksen jälkeen uusi johtajasukupolvi pysyy vallassa "kaksi kautta"; seuraavassa puoluekokouksessa johdon kokoonpanoon saatetaan tehdä pieniä muutoksia, ja puolueen päälinjauksia säätää. Kun johtajasukupolvi on ollut vallassa kaksi kauttansa - n. kymmenen vuotta - on vuorossa seuraava puoluekokous, jossa em. tapaan valitaan jälleen uusi johto. Ihan näin saumattomasti ja portaattomasti valta ei kuitenkaan Kiinassa tietenkään vaihdu. Puolueen entinen pääsihteeri ja presidentti - pian siis Hu Jintao - pitää kiinni vielä jonkin aikaa kiinni joistakin korkeista viroistaan, jonka jälkeen valtaa siirretään hiljalleen puoluekokouksen jälkeen manttelinperijälle. Perinteenä on ollut, että siirtyvä johtaja pitää vielä armeijan suurvisiirin viittaa yllä tovin puoluekokouksen jälkeenkin. Hyvä tietty varmistella etteivät kissat hypi pöydälle ja rupea heti asein öykkäröimään. Mitä ilmeisemmin ikuisesti elävät Kiinan valtionpäämiehet vetelevät lisähapen ja nitrojen ohella kulissien takana tarpeen vaatiessa naruista vielä senkin jälkeen kun he ovat siirtäneet kaiken muodollisen valtansa seuraajalleen. Niinpä esim. vuosina Kiinan johtajana ollut Jiang Zemin on ottanut osaa pian valtaanastuvan johtajasukupolven koostumukseen, ja aikoinaan Deng Xiaoping johti tosiasiallisesti Kiinaa maan bridgeliiton kunniapuheenjohtajan ominaisuudessaankin. Siis oikeasti. Myös muilla korkeilla johtajilla on vielä muodollisen eläköitymisensä jälkeen huomattavan paljon valtaa päivän politiikan hoitamisessa. Yleisesti ottaen nähdäänkin, että uusi johtajasukupolvi lähinnä mielistelee vanhempiaan ja varmistelee omia asemiaan ensimmäisen viisivuotiskautensa aikana, kun taas toinen kausi käytetään sitten selvemmin omien juttujen ajamiseen ja seuraavan johtajasukupolven koulimiseen. Em. syystä mitään dramaattisia muutoksia Kiinan politiikassa on turha odottaa ainakaan lähivuosien aikana, vaikka Peking vallanvaihtoa kohkaakin maailmalle.

(Disclaimerina mainittakoon, että lähes kaikki yllä mainittu koskee nimenomaisesti sitä Kiinaa, joka on muotoutunut Mao Zedongin jälkeisen uudistuspolitiikan aikana. Nyky-Kiinan hallintojärjestelmä on niin nuori, että se hakee vielä vahvasti muotoaan. Vielä sukupolvi sitten asiat olivat hyvin eri tavalla, ja on erittäin todennäköistä, että kaikki allamainittu kaipaa vähintään rankkaa päivitystä sukupolven päästäkin. Toisena esivaroituksena mainittakoon, että kaikki allamainittu perustuu silkkaan allekirjoittaneen ulkomuistiin,  joten asiavirheitä riittänee). 

Keskustan valtakuntaa oppimassa

Kiina - keskustan valtakunta - on näytellyt elämmässäni äärimmäisen tärkeää roolia viimeisen ~ 9 vuoden ajan. Silkkitielle päätyminen ei kuitenkaan tainnut olla mikään itsestäänselvyys. Koko lukion ajan olin ollut siinä uskossa että (yleisen) historian lukeminen olisi se "mun juttu". Heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen hainkin sitten Tampereen yliopistoon historiaa lukemaan. Kirjoitukset olivat kuitenkin vasta päättyneet ja armeija häämötti horisontissa, joten pääsykokeisiin lukeminen jäi siihen että taistelin valtavalla tuskalla pääsykoekirjan läpi kerran. Sisäänpääsy jäi jokusen pisteen päähän. Ja hyvä niin; jos olisin päässyt sisään, tuskailisin todennäköisesti tälläkin hetkellä surkeana sitä, missäkohdin kaikki menikään vikaan kun päädyin opettamaan historiaa sitä vähääkään ymmärtämättömille ja kunnioittamattomille teineille. Kaikella kunnioituksella tietty opettajia kohtaan, mutta ei vain ole mun juttu. 

Lukion aikana olin myös alkanut jossain vaiheessa harrastaa kiinalaisia kamppailulajeja. Mua kiusattiin aika paljon yläasteella, ja siitä kai kimposi sellainen "näytän vielä kaikille" -raivo, joka onneksi sitten laantui lukion ja pelkän kamppailun harjoittelemisen tuottaman dopamiinipiikin myötä. Viimeisen puolen vuoden aikaista, kiireistä johtunutta (joista myöhempänä lisää)  reenitaukoa lukuun ottamatta on kamppailu ollut ystäväni aina näihin päiviin saakka. Mutta kamppailuhistoriastani joskus myöhemmin lisää, ehkä. Kamppailulajiharrastukseni myötä kiinnostuin myös kiinalaisista kungfu-elokuvista, ja maan kulttuuri, historia ja yhteiskunta alkoi näyttäytyä aivan uudella tavalla kiinnostavana, mystisenä ja jopa väärinymmärrettynä; mielialoja, jotka havaintojeni mukaan kaikki aloittelevat Kiinantutkijat käyvät läpi taipaleensa alkupuolella. Kesällä 2003 siirryin suorittamaan valtion sotalarppia, ja ennen palvelukseenastumispäivää kävin kirpputorilla myymässä vuosien aikana kertynyttä rojua saadakseni vähän käyttörahaa armeijan ajalle. Kirpputorilta tarttui hetken mielijohteesta tarttui mukaani myös 1970- ja 1980 -lukujen taitteessa kirjoitettu Kiinaa käsittelevä kirja. Kirjan tieto oli auttamattoman vanhentunutta ja näkökulma (näin jälkeenpäin ymmärrettynä) harvinaisen naiivi, mutta sitä lukiessa Kiina vei mun sydämen aivan täysin. Koko loppuvuoden lueskelin jokaikisenä vapaahetkenä ostamastani kirjasta (ja parista muusta joita lainailin kirjastosta lomilla) Kiinan yhteiskunnasta ja nykyhistoriasta, ja aloin ymmärtää mikä minusta tulisi isona. Jossain vaiheessa otin selvää Kiinan tutkimuksen opintomahdollisuuksista Suomessa. Muistan hihittäneeni yksin ääneen varuskuntabussissa kun tajusin että olen löytänyt juttuni ja tulisin menemään Kiinaan. Seuraavan kevään kaiken vapaa-ajan käytin pelkästään pääsykokeisiin lukemiseen. Kun muut kuuntelivat metsäleirien aikana teltassa musiikkia ja puhuivat paskaa, meikäpoika luki kynttilän valossa nykyisen Maailman kulttuurien laitoksen (senaikaisen Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitoksen) pääsykokeisiin. Lukutauot kuuntelin kiinalaista poppia ja rockia C-kasetilta. Armeijan jälkeen tykitin vielä pari kuukautta kirjastolla. Panostaminen kannatti, sisään päästiin. Siitä alkoi vakavissaan mun pitkä ja intohimoinen rakkaustarinani Kiinan tutkimuksen, poliittisen historian ja valtio-opin kanssa.


Nyt 9 vuotta, kymmeniä kirjoja, satoja artikkeleita ja useita Kiinanreissuja (joista aion myös kertoa joskus tarkemmin) myöhemmin Kiinan nykyhistorian ja yhteiskunnan asiantuntijaksi vievä opintotie alkaa olla päättymäisillään. Viimeisen kuusi kuukautta naputtelin tiukasti graduani, ja mahdoton kävi mahdolliseksi kun kasa epämääräisiä artikkeleita ja tutkimusmateriaalia sekä kirjahyllyllinen Kiina-tietoa filteröityi pääni sisällä Kiinan nykyhistoriaa ja politiikkaa käsitteleväksi "tutkimukseksi". Nyt olo on hivenen tyhjä. Koko sen ajan kun olen elämääni ollut jossain määrin tyytyväinen, olen määritellyt itseni pitkälti opiskelun kautta. Opiskelusta on muodostunut mulle jotain niin tärkeää, että en usko - saati toivo - sitä tyystin hylkääväni. Olen jo miettinyt useita eri vaihtoehtoja, joilla voin jatkossa tietämystäni ja osaamistani parantaa. Nyt on kuitenkin hyvä hetki pysähtyä hetkeksi hengittämään ja aloittaa elämässä seuraava kappale. Huomenna nousen jälleen kyytiin Pekingin lennolle.