Hississä

Suomessa kasvaneelle hissillä matkailu on yksi tylsän arjen...no, tylsimmistä ja arkisimmista asioista. Jos mietin taaksepäin kaikkia Suomessa viettämiäni vuosia, ei mun sumuisiin muistoihin muistu yhtäkään hissiä tai hissistä mukaan jäänyttä tarinaa. Niinpä en olisi ennen tänne tulemista osannut kuvitellakaan, miten suuria tunteita hommaan voikaan oikeissa olosuhteissa liittyä. Kiinassa hissimatkailu on kokemus - tekisi mieli sanoa suorite - joka kelpaisi minkä tahansa elämyspuiston vetonaulaksi.

Aamuisin hissille kävellään jalat jännityksestä spagetilla; koskaan ei voi tietää kumpi talon hisseistä toimii - vai toimiiko kumpikaan. Auringonnousuakin varmempaa on vain se, että molemmat talon hissit eivät ole toiminnassa samaan aikaan. Uuteen taloyhtiöön muutettuani on käytössä oleva hissi vaihtunut vähintään kerran viikossa, joskus jopa useaan kertaan yhden päivän aikana. Rakentamisen laatu on täällä (kaunistellenkin sanottuna) huonoa, joka näkyy näemmä mm. siinä, että kahta hissiä ei yksinkertaisesti saa samaan aikaan liikkeelle.  Teknisiä ongelmia löytyy tosin tuon tuostakin siitä ainokaisesta toimivastakin hissikopista, joten yleensä riemu on rajaton kun edes jotenkuten koti- ja ulko-oven välillä pääsee nauttimaan teollisen vallankumouksen hedelmistä. Portaita pitkin liikkuminen ei tosin onnistuisikaan, sillä rappukäytävä on lähestyvän zombie apocalypsen (ainakin jos meidän asuinalueen pihaa on uskominen, ks. kuva) tieltä tukittu kaikella mahdollisella roinalla suihkukaapeista lautakasoihin.


Varsinainen elämys on kuitenkin itse kiinalainen hissikansa. Siinä missä nirppanokka suomalainen nyrpistää nenäänsä joutuessaan jakamaan hissin jonkun toisen kanssa, tunkevat kiinalaiset mielihyvin koko kaakkois-Pekingin voimin samaan koppiin. Tarvittaessa (eli lähes aina) hissiin otetaan koko suvun lisäksi mukaan polkupyörät, rakennustarvikkeet ja vaarivainaan kaappikellot, joten tilaa on nipin napin sen verran, että lippalakin joutuu ottamaan päästä voidakseen katsella ympärilleen. Yksinmatkustaminen on harvinaista herkkua, josta pääsee nauttimaan yleensä vain yön pikkutunteina. Monissa taloyhtiöissä hissit tosin kytketään pois käytöstä yön ajaksi. Ilmeisesti tarkoituksena on tähdentää asukkaille, että hissiä tulee käyttää vain ruuhka-aikoina. Päiväsaikaan tupakanpolttelun ja satunnaisen kehon eritteiden vapauttamisen ohella kopissa tutustutaan naapureihin, vaihdetaan kuulumisia ja leikitään lasten kanssa:


"Etkös sinä isonenäinen ulkomaalainen ole tuosta yläkerran kulmahuoneistosta? Itsehän asun siinä paria kerrosta alempana. Sua ei varmaan haitanne jos piipahdan tuossa illalla käymään niin vertaillaan vähän asuntoja ja vuokria!".


Muiden konttausikäisten tapaan hyvästä käsi-silmä -koordinaatiosta tunnettu naapurin räkänokka läiskii samalla isovanhempien opastuksella hissin nappeja kuin ympärillä pyörivää sittiäistä, osuen luonnollisesti kaikkiin muihin nappeihin paitsi sen kerroksen johon olemme matkalla. Onneksemme hissi pysähtyy vain joka toisessa kerroksessa; välikerroksissa asuvat kun saavat tyytyä kävelemään rappusia ylös tai alas kerroksen verran päästäkseen kotiin. Joka kerroksessa hissiin on lisää tulijoita. Erityisesti mummoille tuntuu olevan aiva se ja sama mistä hissi on tulossa ja mihin menossa, kunhan sillä vain pääsee jonnekin. Sisääntunkijat vain eivät yleensä osaa oikein päättää mennäkö sisään vai jäädäkö ulos, vaan hissin ovien väliin jäädään arpomaan ja ihmettelemään mahtuisiko tuonne kulmaan vielä jos seisoisi toinen jalka mopon renkaan päällä.


Uskomatonta mutta totta, hissi on myös monen kiinalaisen työpaikka. Kiina on varsinainen työntekijän luvattu Shangri-La, jossa jokaiselle löytyy töitä mistä valita. Ja jos ei löydy, niin työtä kyllä keksitään. Yleensä hissejä operoidaan korkeimman omakätisesti, mutta vielä tänäkin päivänä joissakin hisseissä törmää tyyppiin jonka ainoa funktio maailmassa on painaa hissin nappeja ylös alas. Ja mistään bisnestippejä heittelevästä, fetsipäisestä hissipojastahan ei ole kyse, vaan yleensä nuoresta maalaistytöstä (jonka puheesta ei kukaan - edes paikalliset - saa mitään selvää), jonka reviirille ei säälistä kehtaa tunkea painamalla itse nappia hissin astuessaan. Sääliksi käy. 


Jokainen hissimatka on täällä siis melkoinen seikkailu. Loppumattomasta säädöstä ja ikuisesti kestävistä matkoista huolimatta rakastan kuitenkin kiinalaisia hissejä. Kiinalainen hissimatka on yksi niistä asioista, joka tulee kokea voidakseen sanoa käyneensä todellisessa Kiinassa.

Hollywood, Bollywood, Hengdian..?

Täällä Kiinassa ollaan pidetty kaveriporukalla säännöllisen epäsäännöllisesti elokuva-/ televisioiltamia. Hivenen keskiluokkaista, mutta aina yhtä kivaa. Lähinnä imagosyistä ollaan luonnollisestikin katseltu vähän erikoisempia elokuvia, eikä mitään sen hetken blockbustereita. Naislukijoita naurattanee kun tarkennan katselleeni mm. (tai no ainakin puoleenväliin asti...) BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjaa, joka siis mulle on yhtä eksoottista kuin viiksekkäät naiset viktoriaanisen ajan friikkisirkuksissa. Ja olen jopa valmis myöntämään että kyseinen sarja oli very agreeable.


Syy siihen että nautimme viihteemme kotisohvaperunoina on ainakin omalta kohdaltani melko yksinkertainen. Kiinassa teattereihin pääsee vuosittain vain n. tusinan verran länsimaisia elokuvia, joihin valikoituu melko harvoin mitään mua erityisemmin kiinnostavaa. Vaikka maassa tuotetaan valtavia määriä elokuvia, tuntuu teatterilevitykseen pääsy kiinalaiselokuvien kohdalla taasen perustuvan lähinnä elokuvan tylsyyteen, puolueuskollisuuteen sekä Saturnuksen senhetkiseen asentoon. Oli kyse sitten koti- tai ulkomaisesta tuotannosta, ei hivenenkään valtion hyväksymiä moraalistandardeja kyseenalaistavia tai muuten epäilyttäviä elokuvia Kiinan elokuvatettereissa nähdä. Viime vuosina Puolue on kunnostautunut erityisesti Kiinan nykyhistoriografian mutkia suoriksi oikovien megatuotantojen teossa, joilla ollaan kunnioitettu vuosi toisensa perään jos jonkinlaista Puolueen tai valtion merkkipäivää. 


Tämän vuoksi tullen seuraamaan jatkossakin elokuvaviihteeni tässä maassa kotitietokoneen ruudulta. Mukavaa vaihtelua rutiiniin tosin tuovat satunnaiset pienille yleisöille tarkoitetut elokuvanäytökset, jotka tuntuvat välttävän sensorien katseet massateattereita helpommin. Huomenna ollaan menossa katsomaan Blade Runneria, joka toiminee (jälleen kerran) kaltaiseeni teatterinkaipuusta kärsivään dystopiafaniin kuin kakkavitsi lastentarhaan.

Kiinalaisen ruoan resepti

Siivuta jokunen sata grammaa lihaa pieniksi viipaleiksi. Mikä tahansa siipale lampaasta ihmislihaan kelpaa, sillä lopulta huomaat kuitenkin valmistavasi nautaa. Mikäli lihaa tuli varattua tarvittua vähemmän, mukaan voi hyvällä omatunnolla heittää vähän täyteaineita. Luonnollisestikin lihan kanssa maistuvat kasvikset, joita eri tarvitse edes leikata, sillä ne räjähtävät itsestään syötävän kokoisiksi paloiksi. Kun ainekset on pilkottu, mössö tulee heittää pannulle viemäriöljyn kera porisemaan. Lopuksi koko hoito kannattaa kuorruttaa isolla kuupallisella natriumglutamaattia, joka peittää allensa kaikki epäilyttävät tuoksut ja maut.

Ruokaturvallisuus on Kiinassa valtava ongelma. Vielä 2007 ollessani vaihdossa tuntui että ruoan olematon laatu vaivasi lähinnä meitä nirppanokkaisia ulkomaalaisia. Paljon on kuitenkin tapahtunut viimeisen viiden vuoden aikana. Ruoka-aineskandaaleista on tullut arkipäivää (tämä ei tietty välttämättä tarkoita automaattisesti että ruoan laatu yleisesti ottaen olisi huonontunut, vaan se voi myös kieliä siitä, että tapauksiin kiinnitetään entistä enemmän huomiota), ja syömisen terveysvaikutuksista keskusteleminen on muuttunut koko kansan yhteiseksi ajanvieteeksi. Kiinan surkea elintarviketilanne on myös noteerattu ulkomailla, mikä viimeistään on saanut kansan tajuamaan, että jokin heidän tavassaan käsitellä ruokaa on pahasti vialla. Monilla on varmasti vielä muistissa esimerkiksi vuoden 2008 maitojauheskandaali, jonka jälkiseuraamukset näkyvät Kiinassa tänäkin päivänä. Vakavia ruokaskandaaleita paljastuu Kiinassa harva se päivä, joskin valtaosa ei koskaan ylitä kansallista uutiskynnystä. Kansalliselle tasollekin väärinkäytöksistä eksyy vain jäävuoren huippu. Kiinalaisten lehtien levikin kannalta lienee toivottavaa, että ruoan laadun valvonta ei Kiinassa koskaan saavuta länsimaiden tasoa, sillä mitkään sivumäärät ja erikoispainokset eivät ikinä riittäisi ruoppaamaan tätä loputonta suota perinpohjaisesti.

On melko eri juttu naurellen ihmetellä ruoka-aineisiin liittyviä kuohuntoja toiselta puolen maapalloa kuin joutua itse kärsimään Kiinan tarjoamista kulinaristisista nautinnoista, vatsapöpöistä ja pitkän aikavälin terveyshaitoista. Harva se päivä täällä miettii minkälaista roskaa sitä naamaansa jatkuvasti työntää. Totta puhuen useimmiten asiaa ei edes haluaisi miettiä, mutta ajoittain jo pelkkä ruoan maku riittää muistuttamaan minkälaista ydinjätteeksi kelpaavaa kuonaa sitä välillä mahaansa tunkee. Odotan innolla koska minäkin alan hohtaa sinisenä tai mahalaukkuni ensimmäiset syöpäkasvaimet turskahtelevat verta ulosteiden sekaan.

Jokaikinen kerta mun tullessa Kiinaan riittää yleensä pari viikkoa siihen, etten koskekaan enää lihaan. Tällä kertaa se on laiskuuden ja muiden tekosyiden saattelemana vienyt tavallista pidempään, mutta nyt ruvetaan olla taas hyvin lähellä sitä pistettä. Toisin kuin Kiinassa yleensä, ongelman ratkaiseminen ei ei uhkaisi merkittävästi Puolueen valta-asemaa, sillä kysymys ei ole täällä missään määrin politisoitunut. Siksi uskoisin että asian parantamiseksi voitaisiin tehdä hyvinkin lyhyellä aikavälillä huomattavia parannuksia. Surkean ilmanlaadun ohella toivon todella että em. ongelmat saadaan edes jossain määrin kuriin. Muuten mun suunnitelmani ikuisesta elämästä tulee epäonnistumaan surkeasti.

Maailma joka halutaan unohtaa

Nuotion ääressä kerrottun kummitustarinan tavoin mua on aina kiehtonut miten Kiinassa historian tragediat halutaan kohdata (tai olla kohtaamatta). Toisin kuin liberaalidemokratioissa on usein tapana, Kiinassa historian kohtaaminen ja tulkinta riippuvat täysin (puolue-)valtiosta ja sen intresseistä. Minut tuntevat varmaan tietävätkin, että keväällä työstämäni gradu liittyi läheisesti em. teemaan. 


"The past is full of life, eager to irritate us, provoke and insult us, tempt us to destroy or repaint it. The only reason people want to be masters of the future is to change the past. They are fighting for access to the laboratories where photographs are retouched and biographies and histories rewritten." - Milan Kundera.

Erityisesti mua kiehtoo se miten Maon ajan muistoa halutaan muokata nyky-Kiinassa. Pääosin Maosta halutaan antaa kuva leppoisana, Setä Samulin kaltaisena isähahmona, joka pienten virhearvioiden saattelemana nosti kansakunnan jaloilleen. Kasvavien tuloerojen myötä onkin myyttitarina uponnut erityisen hyvin huonostikoulutettuun ja köyhään kansanosaan. Ulkoavaruudesta saapunut vierailija saattaisi helposti luulla suuren ruorimiehen olevan Pekingin taksikuskien suojelupyhimys. Maon kylvämän tuhon määrää ja hänen vastuutaan näistä hirmuteoista halutaan tietysti vältellä viimeiseen asti, sillä Mao on - puolueen omaa retoriikkaa lainatakseni - se, mitä aurinko on kukalle. 


Tämä tietoinen historiapolitiikka näkyy myös kaupunkien - ja erityisesti Pekingin - katukuvassa. Yleensä keskustelu Pekingin kaupunkikehityksestä velloo sen ympärillä miten uuden Kiinan nousu on ollut kuolinisku perinteisille hutongeille. Mun mielestä kiehtovampaa on kuitenkin se, että viime aikoina on perinteistä kiinalaista kaupunkikulttuuria alettu vaalia (olkoonkin että pääosin vain siksi että se tarkoittaa hyvää bisneksille), kun taas vallankumousvuosien Peking on haluttu häivyttää katukuvasta ja ihmisten mielistä. Maon aikana vanha Peking tuhottiin jo perinpohjaisesti. Hutongit ja kaupunginmuurit saivat kyytiä kun ihmisiä survottiin kommuuneihin, joissa asuintilojen lisäksi myös ajatuksien tuli olla kollektiivisessa omistuksessa. Horisontin täyttivät savupiiput, jotka syysivät taivaat täyteen savua suoraan helvetin syövereistä. Paholainen kylvi tuhoa ja tuskaa kaupungin ja ihmisten sydämiin työläisten paratiisin fasadeista, yrittäen häivyttää kaikki merkit ihmisyyden läsnäolosta. Kielletty kaupunki revittiin miltei alas uuden kommunistisen utopian tieltä. Nykyisin tämä historia on tietysti haluttu unohtaa. Mikään ei saa muistuttaa siitä, että missään muualla maailmassa ei 1900-luku ollut väkivaltaisempi kärsimysnäytelmä kuin täällä Kiinassa. Kommunistinen utopia, jota tuolloin rakennettiin on pian revitty maan tasalle. Se maailma oli ruma ja harmaa, mutta yhtä kaikki tuhansien ja taas tuhansien pekingiläisten elämäntyö. 


Pian myös Tian'anmenin aukion kaakkoispuolella olevat hutongit on revitty alas. Niiden tilalle kohonnee pian geneerisen tylsiä luksusasuntoalueita, joiden nimissä toistuvat samat kliseiset teemat kuin tuhansissa muissakin vastaavissa; kansainvälisyys, paratiisi, hyvä mieli ja luksuselämä. Vanhan ja viisaan kaupungin tuho on ollut pitkään luonnonvoiman kaltainen väistämättömyys, joka on nostattanut kriittisiä ääniä niin koti- kuin ulkomaillakin. Julkiselta keskustelulta piilossa Pekingiltä halutaan kuitenkin tuhota myös sen villi ja virheidentäyttämä nuoruus. Alasrevittävien hutongien alle kaivettiin aikanaan ydinsotahysteriassa valtaisa maanalainen verkosto. Vaihtokauppa paholaisen kanssa olisi ollut täydellinen ihmisten piiloutuessa tunneleihin maanpäällistä helvettiä. Vielä vuonna 2005 pieneltä sivukujalta  pääsi sukeltamaan näihin Kiinan punaisiin vuosiin. Nyt kävijää odottivat vain hylätyt hutongit ja lukittu portti jonka yläpuolella hädin tuskin erotti sateen ja tuleen raiskaaman tekstin: 北京地下城 - Pekingin maanalainen kaupunki. Minä en kuitenkaan anna periksi. Teen parhaani että pääsen vielä hyvästelemään vanhan ystäväni, ja kirjoittamaan ylös mitä sillä on kerrottavana. Sen äänessä kuuluu kokonainen sukupolvi pekingiläisiä, joiden ääni halutaan unohtaa.

Koulukiusaamisesta

Viimeaikoina on median riepoteltavaksi noussut nk. Enkeli-Elisan tapaus. Itse olen tapaukseen tutustunut vain pintaraapaisun verran, joten en todellakaan tiedä miten asiat todellisuudessa ovat. Voisin kuitenkin vaivata maailmaa kertomalla vähän omia kokemuksiani koulukiusaamisesta. Koska mua suunnattomasti sieppailee sunnuntaifilosofit, jotka vailla koulutusta ja/tai pitkällistä keskustelua kertovat mielipiteensä siitä mikä maailmassa on vikana (ja miten se pitäisi korjata) en ota tässä kirjoituksessa normatiivisesti kantaa siihen, miten asioiden pitäisi mennä. Kerron vain kokemuksistani, ehkä ne tarjoavat jollekin aiheesta kiinnostuneelle lisäreferenssiä tai jotakin ajattelemisen aihetta. Ja ehkä ne toimivat itselleni jonkunlaisena terapiana.

Etteivät asiat menisi väärässä tärkeysjärjestyksessä, kerron heti ensimmäisenä, että allekirjoittanutkin on syyllistynyt kiusaamaan muita. Ensisijaisesti yhtä poikaa, joka oli lapsuudenajan paras ystäväni. Kun minun olisi pitänyt olla hänen tukenaan ja kaverinaan teini-iän vaikeina vuosina, valitsin helpon tien ja sorsin sorsittua. Lähinnä henkisesti ja isolla joukolla, niinkuin nyt oppikirjamaisesti on tapana. Kahden kesken nahistellen olisi hän tarvittaessa pyyhkinyt mulla lattiaa 10-0. Kiusasin, koska se antoi mahdollisuuden siirtää pahaa oloa jonnekin muualle, ja näyttää muille että olin yksi niistä "normaaleista". Täysin idioottimaista, raukkamaista ja anteeksiantamatonta toimintaa, jota kadun lopun elämääni. Aikuisiällä yritin pyytää tapahtunutta anteeksi, mutta ilmeisesti välimme olivat kuitenkin näennäisen sovinnon alla tulehtuneet parantumattomasti. Menetin joitakin vuosia sitten yhteyden häneen, mutta olen sittemmin kuullut että hänellä menee (edelleen) oikein hyvin. Olen hänen puolestaan suunnattoman onnellinen, ja toivon hänelle kaikkea hyvää jatkossa. Ja mikäli hän sattuisi joskus näitä rivejä tavaamaan, haluaisin sinun 2000-pisteen-örkkiarmeija tietävän, että olen todella pahoillani tapahtuneesta, ja toivoisin että voisit antaa minulle joskus anteeksi kusipäisen käytökseni.

Ja sitten vähän niitä omia kokemuksia. Mua kiusattiin yläasteella todella rankasti. Pääosin kiusaaminen oli henkistä, joskus harvemmin myös käytiin käsiksi. Myös kaikenlaisia kepposia - esim. ylimääräisten ainesosien lisäämisiä köksäntunnilla vääntämiini ruokiin - sattui ajoittain. Tein nöyryyttämisen helpoksi. Olin omituisista perheoloista kotoisin oleva laiha poika, joka tykkäsi tietokonepeleistä ja menestyi ainakin jossain määrin koulujutuissa valtaisan alisuorittamisen vertaispaineen alla (kerrottakoon, että taisin olla yksi harvoista mun luokalta lukioon päätyneistä, ja ainakin pojista se ainokainen). Nimittely ja ryhmästä sulkeminen oli arkipäiväistä. Kaikki harvat kaverit olivat rinnakkaisluokalla, joten pääosan yläasteesta viettelin yksikseni vailla juttuseuraa. Loppuvaiheessa kiusaamiseen liittyivät myös muutamat luokan tytöt ja jopa alempien luokkien oppilaat ryhmänä - omien luokkatoverieni yllyttämänä. Kasvavaan teini-ikäiseen erityisesti tyttöjen "oot ällöttävä" - verbaaliakrobatia upposi syvään. Tyttöystävästä en voinut kuin haaveilla. Homoksikin kiusattiin, erityisesti tyttöjen taholta. Siinä teille feministit vähän miettimisen aihetta miksi joistakin miehistä kasvaa naisvihaisia ihmishirviöitä. Itseäni en luonnollisestikaan moiseksi koe. Voe tokkiinsa, minusta naiset ovat harvinaisen kiintoisia ja arvostusta ansaitsevia otuksia, jotka saavat multa pääosin osakseen silkkaa palvontaa. Mutta näen kyllä päässäni viuhuvan mind mapin täynnä syitä ja seurauksia. Lukiossa kiusaaminen sitten viimein väheni, ja ajan myötä loppui kokonaan. Tyttöystävää en vielä lukiossakaan löytänyt, mutta sain ainakin hiljalleen koottua murskatun itse- ja omanarvontunnon rauniot takaisin kasaan.

 Olen vahvasti siinä uskossa, että yläasteen kiusaaminen vaikutti pysyvästi mun myöhempiin valintoihini ja siihen, miten myöhemmät ihmissuhteeni olen hoitanut. Pääosin koen seurauksien olleen vain negatiivisia, mutta näen mä selvästi positiivisiakin puolia siinä että mua kiusattiin. Kiusaamisen takia päädyin kamppailulajipiireihin, jota kautta myöhemmin eksyin sitten "omalle alalleni" opiskelemaankin. Voi olla että ilman kiusaamista en olisi koskaan päätynyt tänne sateiseen Pekingiin.

Ei läheskään maailman ympäri yli 80:ssä päivässä

Monet ystävistäni ovat näin kesäkuukausina taas lähdössä maailmalle. Joku tietysti sanoisi, että olethan sinäkin Olli paraikaa maailmalla. Totta puhuvat. Mä olen kuitenkin elänyt jo niin kauan täällä asteroidilla n:o 3789 että mun on hyvin vaikea mieltää olevani täällä missään muualla kuin kotona. Koti on tietysti vähän venyvä käsite sikäli, että en mä tunne täälläkään oloani missään määrin kotoisaksi. Isolta osin se johtunee siitä että olen seilannut viimeiset viisi vuotta Kiinan ja Suomen väliä edestakaisin, jolloin kaikki ihmissuhteet molemmissa päissä ovat jääneet jossain määrin pinnallisiksi. Maailman näkemisellä on hintansa, mutta enpä voine silti sanoa, että katuisin hetkeäkään sitä että päätin panostaa siihen että ymmärtäisin paremmin täysin erilaista ja vierasta kulttuuria. Luulen että alunperin tämä järjetön halu lähteä kauas pois johtui siitä, että nuorena en pitänyt kovinkaan paljon siitä millaisena Suomi näyttäytyi mulle. Se oli kylmä ja ilkeä paikka, jossa mä voin pahoin. Olin koulukiusattu ja helvetin yksinäinen. Joku syypää pahaan oloon oli löydyttävä. Abstrakti "Suomi" oli hyvä, persoonaton syyllinen. Nyt tietysti ymmärrän, että ihmisiä joille toisten unelmien murskaaminen ja mielen pahoittaminen tuovat mielihyvää löytyy kaikkialta, eikä Kiina ole mikään poikkeus. Suosittelen kuitenkin lämpimästi matkailua ja maailman kokemista kaikille. Etenkin niille joiden mielestä Suomi on niin mainio paikka elää, että sieltä ei kannata päiväksikään minnekään poistua. 

Mutta ettei nyt masenneta lukijoita liikaa, puhutaanpa siis vaihteeksi jostain oikeastakin. Voisinpa siis vähän  mun tulevasta matkasuunnitelmastani. Aina kun olen Kiinasta takaisin kotiin matkaillut olen haaveillut siitä, että olisi aikaa ja mahdollisuus palata kotiin jotain muuta reittiä kuin Venäjän arojen yli kilometrien korkeuksissa. Ikinä ennen tuota mahdollisuutta ei ole ollut. Nyt mun mieleni on kuitenkin valloittanut idea siitä että kun täältä seuraavan kerran palaan kotiin, täältä tullaan tyylillä. Mulla on mielessä seuraavanlainen skenaario: lähetän kamat junalla kotiin ja itse otan vast'ikään väsäämäni fixipyörän ja repullisen vaatteita matkaan ja suuntaan kohti Intian rannikkoa. Ja sieltä sitten rahtilaivalla Eurooppaan. Kokemuksia anyone?

Kesäkäperrys

Paljon on taas ehtinyt tapahtua. Aloitetaanpa vaikka siitä että me päätettiin kämppikseni kanssa panostaa keskikesän palvaamiseen ja pitää mieshormonien täyteinen juhannus. Kutsuimme siis talon (sisäpihan) täyteen vieraita viettelemään iltaa grillailun merkeissä. Kaikki sujui mitä parhaimmin siihen asti kunnes joku valopää asuinkompelksin yläkerrasta sai päähänsä heittää meitä vesipullolla ja vesimelonin palasilla. Kaiken kruunasi näiden jälkeen alas lentänyt, allekirjoittanutta käteen osunut täysi viinapullo. 20 senttiä toisaalle ja vähintään sairaalareissu - ellei sitten ruumisauto - olisi kutsunut. Koskaan aiemmin Kiinassa ollessani en ole tuntenut oloani turvattomaksi tai epätervetulleeksi, mutta nyt on sekin päivä nähty. Täytyy sanoa että välillä tulee hetkiä kun pistää vituttamaan mihin suuntaan sitä elämänsä on suunnannut. Sen verran  suuret tunneaallot tuli käytyä säikähdyksen ja shokin kautta aina haistakaapaskamulkut-raivareihin, että siinä tuli kyllä pilattua itseltä kaikki juhannusfiilikset ja ilta katkesi lyhyeen. Vieraillamme oli kuitenkin ilta jatkanut ilmeisen hyvissä merkeissä, mistä tietysti olen iloinen. Koko härdellihän olisi vielä jokunen vuosi sitten ollut silkka mahdottomuus Kiinassa - hyökätä nyt randomisti ulkomaalaisen kimppuun. Mutta lähestyvä Kiinan kommunistisen puolueen valtavaihdos näkyy mm. ksenofobisena kampanjana, jonka hedelmiä nyt sitten noukitaan. Nytpä olen saanut tuntea senkin millaista maahanmuuttajien elämä useinkin taitaa olla. En suosittele lämpimästi kenellekään.

Eräänä lauantai-iltana tuli myös koettua Pekingin illanviettopaikkojen koko arsenaali. Aloitin illan (leuka pystyssä ja rinta rottingilla, mun bilelook oli juuri päätynyt kuvatuksi paikalliseen Hell looksiin) uraohjusten bileissä, joihin olin saanut kutsun. Minut tunteville ei liene yllätys että ei voinut kuin hajoilla sisäisesti Pradaan pukeutuneiden jetset-geelitukkien ruiskiessa vesipyssyin ja vesi-ilmapalloin paikallepalkattuja mallityttöjä ja tanssivan perseet olalla "I gotta feelingin" tahtiin. No, niissä kemuissa en paljon persettäni hionut, suuntasin sinisellä salamallani (joka on siis jo ajokunnossa, vaan ei ihan vielä valmis!) alta aikayksikön kohti kaupungin koiliskulmassa sijaitsevaa luottojuottolaa. Loistopaikan meno ei pettänyt taaskaan, ja hetkessähän tämä poika hullaantuikin sitten tanssimaan kuin viimeistä päivää erään lempibändini lauetessa tärykalvoilleni yli vuoden odottamisen jälkeen. Keikan jälkeen sain vielä kutsun sännätä yön pikkutunneilla kaupungin toiselle puolelle tarkistamaan kolmatta menopaikkaa. Kyseessähän olikin sitten seksuaalivähemmistöjen kantapaikka. Harvemmin sitä tulee vuorovedoin katseltua jalkapalloa ja tanssittua kiinalaisten drag queenien kanssa yhden illan aikana. Jostain syystä jalkapallo on täällä suuri juttu, ja nauttii ilmeistä suosiota myös ei-niin-itsestäänselvissä-piireissä. Hieman häpeillen täytyy kyllä tunnustaa että viime aikoina on tullut dokattua taas ihan huolella. No toisaalta, onpa tullut nähtyä iso kasa hyviä keikkojakin ja ihmeellisiä tyyppejä tavattua + muut selitykset joilla sitä aina oikeuttaa juomisensa.

Työjutut eivät ketään kiinnosta, joten kerrottakoon vain että hyvin menee; rahaa tulee ovista ja ikkunoista ja töitä ei ole juuri nimeksikään. Tulevaisuudenkuvioideni kanssa olen pahemmin hukassa kuin koskaan. Ja nyt ei voi enää edes vakuutella itselleen että "kunhan nyt teen tuon gradun ensin..." Pihkura. No, sen verran ole saanut mietityksi, että opiskelut jatkuvat vielä. Ehdottomasti. Olisin kyllä uskonut - ehkä jopa toivonut - että olisi kestänyt vähän pidemään että kaipaan takaisin koulun penkille. Jos musta olisi kiinni, odottaisin jo käsiäni hieroen uuden lukukauden alkua. Vaan ei, nyt pitää saada uusi opiskelupaikka jota varten joutuu jopa ehkä säästämään vähän rahaa. No onpa ainakin jotain mitä tavoitella. Mun rahankäsittelyni on vain sellaista, että tällä menolla mulla ei tule ikinä olemaan varaa opiskella jatkossa. Sen lisäksi että täällä elo on melkoista dokailua ja lepolomaa leuoille, tulee noita Kiinan leikkirahoja hukattua ja tuhottua vahingossa harva se päivä. Muuten olen käyttänyt aikaani pyöräilemällä ja eksymällä hutongeihin. Yksi syy miksi rakastan Pekingiä on se että täältä ei koskaan lopu kesken ihmeelliset pikkukadut joista saattaa löytää ihan mitä tahansa. Hutongeissa on myös hauska seurata ja vakoilla randomien tyyppien tekemisiä. Olen myös saanut aikaiseksi muutaman sellaisen jutun joiden toteuttamisesta olen pitkään haaveillut. Mutta niistä ehkä joskus myöhemmin jotain. Seuraavana things to do -listalla odottaa kämppiksen kanssa toteutettava hassuttelusarja arkipäivän elämästä täällä legolandiassa.