maanantai 28. tammikuuta 2013

Auf Wiedersehen Peking, Ni hao Berlin

On tullut aika kopistella Pekingin pölyt popoista (luonnollisestikin kuvainnollisesti; Pekingin sitkeä saastesumu seurannee mua loppuelämäni - ainakin mustuneiden keuhokuvien muodossa). Joulukuussa päätin alkaa toteuttaa suunnitelmiani ja anoin opiskelemaan toista maisteritason tutkintoa Saksaan. Pikaisen viestienvaihdon ja ankaran paperisodan päätteeksi sainkin (ei niin yllätyksekseni) paikan. Tämän kuun alkupuoliskolla sitten pudotin pommin ja irtisanouduin työstäni viisumivirkailijana. Aika oli kypsä heittäytyä uusiin haasteisiin.

Olen siis suuntaamassa maksullista Master of Arts -tutkintoa suorittamaan Berliinissä sijaitsevaan Kulttuuridiplomatian instituuttiin. Maisteriohjeman nimi on Master of Arts in International Relations and Cultural Diplomacy. Kuinka ollakaan ohjelma keskittyy kansainvälisiin suhteisiin kulttuuridiplomatian ja soft powerin näkökulmasta. Puolet n. reilun vuoden mittaisesta ohjelmasta suoritetaan Berliinissä, puolet Romaniassa. Kovin tarkkaan en vielä tiedä, mistä opiskelut käytännön tasolla koostuvat, mutta briiffailen sitten lukijoita kunhan olen itsekin aiheesta paremmin perillä. Jokatapauksessa olen äärettömän tyytyväinen päätökseeni, sillä em. maisteriohjelma (ja sen kattamat aiheet) ovat minua kiinnostaneet jo vuosikausia. Toivon kovasti, että ohjelma vastaa odotuksiani, ja siitä on hyötyä tulevaisuuden kannalta.

Aiemmin en Saksassa ole käynyt kuin turistina. Tämänastinen Saksatietämykseni rajoittuu siis lähinnä oluttupiin, muurinriekaleisiin, Matulan edesottamuksiin sekä huhupuheisiin laadukkaista autoista ja kovatasoisista urheilijoista. Jonkinlaisen kiinnostuksen saksankieliseen Eurooppaan olen kai kuitenkin saanut jo verenperintönä vanhemmiltani. Saksan historia, kieli ja yhteiskunta ovat minua aina kiehtoneet. Suunnittelinpa nuornapoikana lähteväni Saksaan opiskelemaankin, mikäli opiskelupaikka Helsingissä ei olisi herunut. Jo kouluaikoina  tuli luettua saksaa  tuota romantiikan ja aistillisuuden kieltä  ihan A-kielenä. In fact, lukioaikainen saksanopettajani on kenties tärkein yksittäinen henkilö, jonka ansiosta päädyin lukemaan Kiinan tutkimusta yliopistolle. Aika varmasti kultaa muistot, mutta minusta saksan opiskelu hyvän opettajan johdolla oli erivänkää. Niin hauskaa, että päätin, että kielten opiskelu voisi hyvinkin kuulua osaksi tulevaisuuden opintojani. Ja niinhän siinä sitten kävikin: paria vuotta myöhemmin päädyin Kiinan tutkimuksen pariin. Tapasin muuten kerran ko. saksanopettajan sattumalta baarissa ja kävin tuhannen humalassa sönköttämässä samat kiitospuheet. Mulle tuli ekstrahyvä mieli, mutta enpä usko että tunne oli molemminpuolinen. 

Vaikka vanha germanofiliili puskeekin kovasti pintaan, en kuitenkaan aio hylätä Kiinaa ja sent tutkimusta. Tarkoituksenani on lähestyä kansainvälisten suhteiden ja kulttuuridiplomatian tutkimusta nimenomaan sinologin ja suomalaisittain-ei-niin-tutun-kulttuurin-tuntijan näkökulmasta. Toivonkin että uuden oppimisen ohella kykenen tuomaan alan tutkimuksen kenttään myös vähän Euroopan ulkopuolista perspektiiviä, ja kenties saan jokusen tulevan opiskelukaverinikin kiinnostumaan vanhan mantereen ulkopuolisista kulttuureista.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Ne jyrää meitin!

Samaa lorua huudellaan tuon tuostakin kuin uskonnollista mantraa. Siinä ajassa jossa länsimetro on madellut suunnittelupöydältä valmiiksi joukkoliikennevälineeksi on Kiinassa - parhaana esimerkkinä juuri Peking - valmista metrolinjaa rakennettu valmiiksi ja ehditty jo purkaakin nopeampaan tahtiin kuin hidas härmäläinen ehtii asemien nimiä tavata. Uraohjukset huokailevat kateuden vallassa: "miksei meillä Suomessakin...".

Sotia seuranneina vuosikymmeninä meillä rakennettiin yksissä tuumin kuhinalla pohjoista hyvinvointivaltioa. Hangoittelijoille Kekkonen lähetti myllykirjeitä perään ja kansa taputteli tyytyväisinä käsiä yhteen: "hyvä hyvä". Kun valmista ei  tahtonutkaan tulla, ja Kekkonenkin otti ja meni kuolemaan, siirryttiin loputtoman kasvun kasarilta 1990-luvun lamavuosiin. Viimeistään tällöin yhteinen projektimme oli tullut tiensä päähän, ja kamppailu lamanjälkeisen Suomen suunnasta laajeni kabineteista kaduille ja kaikille politiikan osa-alueille. Yhtäällä markkinafundamentalistit ja uus(vasemmistolaiset) ottivat yhteen talouden tulevaisuuden suunnasta. Toisaalla kansakunta polarisoitui entistä selvemmin konservatiiveihin ja liberaaleihin arvokysymyksissä. Kansakunnan kääntyminen itseään vastaan on tiivistynyt hyvin suomalaisessa 2000-luvun maahanmuuttokeskustelussa, jossa kantoja suuntaan jos toiseenkin ollaan perusteltu niin taloudellisista kuin yhteiskunnallisistakin näkökulmista.

Toisella pallonpuoliskolla monet kiinalaiset valmistuvat jo kaikin keinoin enteilemäänsä talouskuplan puhkeamiseen, ja maa on täynnä taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia, jollaisia meillä Suomessa ei osata kuvitellakaan. Silti kiinalaisia ohjaa tänäkin päivänä vahva kansallinen missio lunastaa monien eksperttien ennuste siitä, että 2000-luku kuuluu Kiinalle. Maata ohjaa yksinvaltainen ja kaikkivoipa Kommunistinen puolue, joka kertoo Kekkostakin tiukkasanaisemmin miten edetään. Niskoittelijat hiljennetään joko porkkanalla tai kepillä. Kiinassa on tekemisen meininkiä, ja valmista jälkeä tulee päätähuimaavaa tahtia. Niin taloudellisesti kuin poliittisestikin Kiina on jo ensiluokkaisen tärkeä maailmanpoliittinen toimija.

Taloudellisin indikaattoreihin kehitystä mittaavat näkevät tilanteen ennenkaikkea koko läntistä liberaalidemokraattista ajattelua koskevana systeemitason ongelmana. Päätökset vievät aikaa, koska kansan mielipidettä on kuultava. Ratkaisu löytyy Kiinasta; teknokraatit ja markkinamiehet tietävät kyllä mikä massoille on parasta. Myönnettäköön: kun minä aloitin Kiinan tutkimuksen opiskelun, olin minäkin Kiinan nousun sokaisema. Näennäisesti Kommunistinen puolue on laittanut luun kurkkuun epäilijöille: "katsokaa nyt noita kasvulukuja!" Mutta kolikon kääntöpuoli unohtuu usein. Kun päätöksissä unohtuu ihmisen ääni, voivat seuraukset olla katastrofaalisia. Uunituoreet kerrostalot kaatuvat ja luotijunat törmäilevät. Kyse ei ole sattumasta tai huonosta onnesta. Kyse on kroonisista kasvukivuista. Kiina on kuin kasvuikäinen lapsi, jonka aivot eivät ole vielä ehtineet mukautua siihen mitä ruumis kykenee tekemään.

Osoittautui edellä mainittu nk. Pekingin konsensus pitkällä aikavälillä menestystarinaksi tai ei - uudistustaivalta on käyty Kiinassa vasta kolme vuosikymmentä, joten vielä on aivan liian aikaista sanoa mitään - ei Kiinan (ainakin näennäinen!) nousukiito kerro automaattisesti mitään oman järjestelmämme tilasta tai sen tulevaisuudesta. Aivan kuten Kiinan johto torppaa länsimaisen demokratiakäsityksen, tulee meidän soveltaa samaa oppia ihaillessamme Kiinan menoa. Se,mikä toimii Kiinassa ei automaattisesti toimi muualla. Ja vaikka toimisikin, olisiko ihmisoikeuksien polkeminen ja muut lieveilmiöt todellakin se hinta, jonka haluaisimme maksaa kehityksestä?

Demokratia ei ole - eikä saa olla - este sille, että pysymme poliittisesti tai taloudellisesti maailman menossa mukana. Este on se, ettemme näe metsää puilta. Demokratia mahdollistaa köydenvedon ja ammattiloukkaantumisen jok´ikisestä pikkuasiasta. Lyhyttähtäimisen omaan napaan tuijottelun sijaan olisikin syytä miettiä, millaisia vaikutuksia sillä on Suomen ja Euroopan tulevaisuudelle. Olisiko meidän sittenkin syytä suunnata energiamme siihen, että pyrkisimme tosissamme löytämään konsensuksen eriävien näkemysten välillä, emmekä haraisi loppuun asti kaikessa vastaan? Vain tällä tavoin kykenevämme olemaan dynaaminen ja menestyvä kansakunta. Vain osana demokraattista ja konsensushakuista Eurooppaa voimme vastata muiden maailman suurten tekijöiden heittämään haasteeseen. Muutoin jäämme passiivisen sivustaseuraajan rooliin, jonka mahdollisuus vaikuttaa itse omaan tulevaisuuteensa pienenee päivä päivältä.

maanantai 21. tammikuuta 2013

perjantai 11. tammikuuta 2013

Blogirevisionismia!

Blogini on muokkautunut kuin huomaamatta jonkinlaiseksi mietinnöksi henkilökohtaisesta elämästäni ja asioista, jotka tapahtuvat välittömässä elinympäristössäni. Rajoittuneesta lukijakunnasta huolimatta minusta on alkanut tuntua, että olen pelkästään oman Kiina-elämäni tietotoimisto, joka kertoo ympärilläni tapahtuvista asioista vailla omaa näkemystä:

"jaha, pitänee tiedottaa lukijoita siitä, mitä Kiinassa on tapahtunut tällä viikolla".



Koulussa ja Kiinassa viettämieni vuosien jälkeen koen kuitenkin, että on aika kypsä näkökentän laajentamiseen. Tiedän, että minulla olisi myös jonkin verran sanottavaa normatiivisesti asioiden tilasta (ts. sen sijaan, että ihmettelen miten asiat ovat, kerron miten niiden tulisi minusta olla). Jäyhän suomalaiskulttuurin kasvattina minun on kenties ollut vaikea myöntää sitä, että veikeä tarinoiden satuseppoilu tai asioiden hiljainen kiroaminen ei oikeasti muuta yhtään mitään. Eräs yöllinen keskustelu muistutti minua siitä, että asioille pitää yrittää tehdä jotain, vaikka vastassa olisikin tuulimyllyjen armada.

Siksi onkin aika antaa blogilleni vähän uutta näkemystä, ja lisätä henkilökohtaisten hyvän mielen turinoiden ohelle hivenen syvempää analyysiä maailman tilasta ja siitä, miten asioiden tulisi minusta olla. Jatkossa koitankin ajoittain kirjoitella entistä kantaaottavammin minua kiinnostavista ja laajemmin koko yhteiskuntaan liittyvistä aiheista. Kiina tulee siis pysymään edelleen mukana kuvioissa, mutta koitan jatkossa käsitellä myös sellaisia aiheita, joiden potentiaalista, kiinnostunutta lukijakuntaa en kykene laskemaan yhden käden sormilla. Poliittisesti (ja ainakin osittain myös akateemisesti) minua kiinnostavat esimerkiksi seuraavat aiheet:

- Euroopan yhtenäisyys ja yhtenäistyminen ulkopuolisten toimijoiden – erityisesti Kiinan – näkökulmasta.
- Kiinan heittämä haaste länsimaiselle, liberaalidemokratiaan perustuvalle kansainvälisen järjestyksen ideaalille.
- Itä-Aasian (erityisesti Kiinan, Pohjois-Korean ja Mongolian) yhteiskunnallinen ja poliittinen tilanne sekä ihmisoikeudet alueella.
- Historiapolitiikka ja historian politiinen käyttö.
- Kulttuuridiplomatian teoria ja käytäntö.
- Erilaiset poliittiset järjestelmät ja ideologiat.
- Tieteellisen ajattelun tila ja sen edistäminen.
- Uskonnot ja niiden asema yhteiskunnissa.
- Poliittinen taide sekä politiikka taiteessa.
- Suomen maahanmuuttopolitiikka sekä Schengen-alueen ("yleiseurooppalainen") viisumipolitiikka.
- Hemmetin monet muut aiheet, joista en erikseen muista/jaksa/näe tarpeelliseksi mainita.

torstai 10. tammikuuta 2013

Kiinallakin on vielä toivoa

Aina välillä minua on syytelty siitä, miten negatiivisen kuvan annan Kiinasta ja kiinalaisista. Esimerkiksi postaukseni Kiinan ruokateollisuuden tilasta herätti vihaisia(kin) kommentteja kaveripiirissäni. Tunnustan rötökseni ja kirjoitan ruoskin itseäni märillä nuudeleilla: välillä olen aika kärkkääseenkin sävyyn arvostellut tätä maata ja sen kansaa. Voihan olla, että en vain todellakaan ymmärrä tätä maata yhtään, ja nipotan aivan turhasta. Mutta usein paikallisten touhut vaan saavat sappeni kiehumaan. Viimeisin hihojenpolttelu tapahtui kun mut ajettiin pois ravintolan pöydästä istumasta (ennenkuin olin siis ehtinyt edes ruokaa tilata..), että omistajan kavereille saatiin raivattua tilaa.

Aina välillä täällä tulee kuitenkin vastaan paikallisia, joiden puheet ja teot hyvittävät silmissäni tuhansien heidän maamiestensä toilailut. Ilman sen diipimpiä taka-ajatuksia tai päämääriä - ja ihan vain tasapuolisuuden nimissä - kerron tässä kolmesta hyvän mielen kohtaamisesta, jotka palauttivat (ainakin hetkeksi) uskoni siihen, että täältäkin löytyy itsenäisesti ajattelevia, fiksuja ihmisiä, joilla on arvot kohdillaan.


Taksikuski, Peking 2007

"Kuvituskuvaa"

















Keskiverto pekingiläistaksikuski ei ole kovinkaan mieltäylentävä tapaus. Vaikuttaa, että kuskit eivät halua ottaa maksavia asiakkaita kyytiin mikäli määränpää ei miellytä tai kuski ei osaa suoralta kädeltä tiedä mihin ollaan menossa. Ilman omakohtaista kokemusta on vaikea arvioida, olisiko ei-natiivilla ulkonäölläkin jotain tekemistä asian kanssa. Aamusta iltaan radiossa pauhaa kiinalainen verbaalikomiikka, joka naurattaa lähes yhtä paljon kuin kuskin asenne. Pekingiläistaksissa asiakas on aina väärässä. Eräänkin kerran kuski poltti kääminsä totaalisesti kun valitin aivan turhasta. Mammanpoikaa kun pelotti liikenteen vastaisesti takaisin ulosmenorampille peruuttelu. Kuskien nk. nollat taulussa -työmoodi tosin selittynee pitkälti sillä, että ko. ammattiryhmä on jatkuvasti erittäin kovan paineen alaisena. Inflaatio syö ostovoimaa, bensan hinta nousee, ja ruuhat lisääntyvät. Mutta palkat senkuin junnaavat paikallaan.

Eräänä kauniina vaihtovuoteni talvi-iltana olin suuntaamassa ulos iltaa viettämään kaverieni kanssa. Itse illanvietosta ei jäänyt mitään mieleen (jostain ihmeen syystä em. toteamus tuntuu pätevän moniin muihinkin elämäni illanviettoihin..), mutta taksimatkan muistanen koko loppuelämäni. .

Heti matkaan lähdettyämme rupesi kaveri keskustelemaa kanssani sujuvalla englannilla. Englantia (tai ainakin jotain etäisesti ko. kieltä muistuttavaa mongerrusta) solkottavia kiinalaisopiskelijoita tuli vastaan yliopistoalueella asuessani harva se päivä. Harva kuitenkaan halusi saada juttelelulla aikaan mitään muuta kuin löytää kielipartnerin. Näistäkin onnenonkijoista vain harvaa tuntui oikeasti kiinnostavan jonkin sortin kahteen suuntaan menevä language partner -suhde. "Vastavuoroisuus kiinalaisin erityispiirtein" näytti toimivan myös ruohonjuuritasolla siinä missä valtioiden välisissä suhteissakin.

Kuskini ei sen sijaan halunnut minusta mitään. Ei kielipartneria tai hyödyllistä kontaktia. Ei elinikäistä ystävää tai lastensa englanninopettajaa. Koko matkan juttelimme diippejä maailman menosta ja pysyttelimme kaukana "onko Suomessa kylmä?" -small talkista. Matkan päätteeksi en mieleltäni enää malttanut olla kysymättä. Rikoin hiljaisen sopimuksemme olla ihmettelemättä toistemme elämää. Kuski kertoi minulle käyttävänsä kaikki autossa viettämänsä vapaahetket englannin opetusnauhojen kuunteluun. Ihan vain siksi, että hän halusi ymmärtää maailmaa muistakin näkökulmista, kuin siitä mihin hän oli kasvanut. Holy shit.


Skootteripoika, Shanghai 2010

Ollessani vuonna 2010 töissä Shanghain maailmannäyttelyssä käytin ison osan vapaa-ajastani kämppäkaverini iloksi rakentelemalla polkupyörää asuntomme parvekkeella. Kiitos Antti kun kestit minua, metallin kilkettä ja spraymaalin pistävää hajua.

Jotta sain pyöräni rungon maalatuksi, piti minun raijata se  kauas Shanghain maaseudulle siihen ainoaan nyrkkipahaan, joka internetin perusteella näytti tarjoavan hiekkapuhallustöitä. Taksimatka työpajalle vei arojen yli johtavien teiden läpi kymmeniä minuutteja. Molemmin puolin maiseman täytti niin valtaisa tyhjyyden tunne, ettei silmään osunut mitään, mikä olisi kelvaannut referenssiksi nopeuden tai matkan arviointiin. Olimme pysähtyneitä ja kiidimme eteenpäin. Emme edenneet, mutta kuitenkin pääsimme jonnekin. Kun hiekkapuhallus oli saatu tehtyä, tajusin seisovani keskellä ei-mitään - pyörän runko olalla. Kirosin. Lähdin kävelemään tietä takaisin kohti metroasemaa, jolta olin tullut. Metroasemaa, jota ympäröivät muutamat kerrostalot olivat kaupunkilaistollolle ainoa merkki sivistyksen läsnäolosta. Missään ei näkynyt ketään. Puoli tuntia kestänyt taksimatka veisi kantamuksieni kanssa kävelleen helposti puoli päivää. Mieleeni juolahti jälleen ajatus; "ei saatana".

Juuri kun olin alkanut kirota toden teolla omaa typeryyttäni, tyhjyydestä syöksyi leijonanharjainen nuori poika skootterillaan. Hän pysähtyi luokseni ja kysyin tarvisinko kyytiä. Minua epäilytti. Niin tosin häntäkin. Suomalainen kiroilu - etenkin yksinkiroilu - lienee melkoinen näky keskellä Kiinan maaseutua.

Tuntui, että hän oli ajanut läpi tyhjyyden vain minua vastaan. En tiedä mistä hän oli tulossa ja minne menossa, mutta ottamatta edes mitätöntä korvausta avustaan hän kuskasi minut skootterillaan metroasemalle. Siis vastakkaiseen suuntaan, mistä hän oli tulossa. Sitten hän kaasutti määrätietoisesti kohti tyhjyyden eri laitaa. Auttamaan jotain toista eksynyttä, haluaisin ajatella.


Maalaismies, Peking 2012

Olen aiemmin (mm. tässä postauksessa) hivenen vinoillut paikallisille maalaisille. Nyt on tullut anteeksipyynnön aika.

Vuoden 2012 viimeisenä lauantaina suúntasin (kuudetta kertaa elämässäni!) Kiinan muurille minua Pekingiin katsomaan tulleiden ystävieni kanssa. Valitsimme "turistimuurin" sijaan oppaan vetämän patikoinnin alkuperäisellä, ränsistyneellä muurilla. Muuri oli edelleen vaikuttava - kyllä kiinalaiset osaavat muuria rakentaa - mutta kun kertoja alkaa olla alla useampia, alkavat maisemat toistaa itseään melko lailla. Muurin sijaan minuun teki suuren vaikutuksen oppaamme.

56-vuotias herra Zhao näytti huomattavasti ikäistään vanhemmalta, vaikka fyysisesti hän olikin rautaisessa kunnossa. Kova ruumiillinen työ, ankarat sääolot ja niukka ruokavalio piiskaavat ihmistä kuin rauta ruostetta. Kunhan jonninjoutavan small talkin jälkeen sain herra Zhaon puhumaan elämästään maaseudulla, paljastui, ettei hän ollutkaan mikään kapeakatseinen maalaistollo, jollaisena olin häntä pitänyt.

Herra Zhao ei syönyt lihaa, koska uskoi sen olevan ympäristön kannalta parempi juttu. Melkoisia sanoja mieheltä, joka on kasvanut aliravitsemuksen keskellä. Hän oli muutenkin ilmeisen huolestunut ympäristön tilasta. Mineraalien poraus lähialueilla aiheuttaa eroosiota ja - Zhaon näkemyksen mukaan - maanjäristyksiä. Kaiken tämän hän oli oppinut "lukemalla lehtiä ja katsomalla television dokumentteja". Siis maalaiskylässä, jossa ihmiset paimentavat aaseja ja elävät vailla juoksevaa vettä. Ihailtava suoritus. Mutta tiesi herra Zhao kertoa muutakin. Hän suorastaa parjasi Kiinassa vallitsevaa yltiönationalismin aaltoa ja ulkomaalaisten parjausta. Muuten sanoistaan varovainen Zhao kertoi kuitenkin paheksuvansa maanmiehiään, jotka juoksevat rahan perässä ja ryntäävät nyt kilvan maaseudullekin öykkäröimään rahoineen. Sukulaissielulle oli helppo hymyillä.