torstai 10. tammikuuta 2013

Kiinallakin on vielä toivoa

Aina välillä minua on syytelty siitä, miten negatiivisen kuvan annan Kiinasta ja kiinalaisista. Esimerkiksi postaukseni Kiinan ruokateollisuuden tilasta herätti vihaisia(kin) kommentteja kaveripiirissäni. Tunnustan rötökseni ja kirjoitan ruoskin itseäni märillä nuudeleilla: välillä olen aika kärkkääseenkin sävyyn arvostellut tätä maata ja sen kansaa. Voihan olla, että en vain todellakaan ymmärrä tätä maata yhtään, ja nipotan aivan turhasta. Mutta usein paikallisten touhut vaan saavat sappeni kiehumaan. Viimeisin hihojenpolttelu tapahtui kun mut ajettiin pois ravintolan pöydästä istumasta (ennenkuin olin siis ehtinyt edes ruokaa tilata..), että omistajan kavereille saatiin raivattua tilaa.

Aina välillä täällä tulee kuitenkin vastaan paikallisia, joiden puheet ja teot hyvittävät silmissäni tuhansien heidän maamiestensä toilailut. Ilman sen diipimpiä taka-ajatuksia tai päämääriä - ja ihan vain tasapuolisuuden nimissä - kerron tässä kolmesta hyvän mielen kohtaamisesta, jotka palauttivat (ainakin hetkeksi) uskoni siihen, että täältäkin löytyy itsenäisesti ajattelevia, fiksuja ihmisiä, joilla on arvot kohdillaan.


Taksikuski, Peking 2007

"Kuvituskuvaa"

















Keskiverto pekingiläistaksikuski ei ole kovinkaan mieltäylentävä tapaus. Vaikuttaa, että kuskit eivät halua ottaa maksavia asiakkaita kyytiin mikäli määränpää ei miellytä tai kuski ei osaa suoralta kädeltä tiedä mihin ollaan menossa. Ilman omakohtaista kokemusta on vaikea arvioida, olisiko ei-natiivilla ulkonäölläkin jotain tekemistä asian kanssa. Aamusta iltaan radiossa pauhaa kiinalainen verbaalikomiikka, joka naurattaa lähes yhtä paljon kuin kuskin asenne. Pekingiläistaksissa asiakas on aina väärässä. Eräänkin kerran kuski poltti kääminsä totaalisesti kun valitin aivan turhasta. Mammanpoikaa kun pelotti liikenteen vastaisesti takaisin ulosmenorampille peruuttelu. Kuskien nk. nollat taulussa -työmoodi tosin selittynee pitkälti sillä, että ko. ammattiryhmä on jatkuvasti erittäin kovan paineen alaisena. Inflaatio syö ostovoimaa, bensan hinta nousee, ja ruuhat lisääntyvät. Mutta palkat senkuin junnaavat paikallaan.

Eräänä kauniina vaihtovuoteni talvi-iltana olin suuntaamassa ulos iltaa viettämään kaverieni kanssa. Itse illanvietosta ei jäänyt mitään mieleen (jostain ihmeen syystä em. toteamus tuntuu pätevän moniin muihinkin elämäni illanviettoihin..), mutta taksimatkan muistanen koko loppuelämäni. .

Heti matkaan lähdettyämme rupesi kaveri keskustelemaa kanssani sujuvalla englannilla. Englantia (tai ainakin jotain etäisesti ko. kieltä muistuttavaa mongerrusta) solkottavia kiinalaisopiskelijoita tuli vastaan yliopistoalueella asuessani harva se päivä. Harva kuitenkaan halusi saada juttelelulla aikaan mitään muuta kuin löytää kielipartnerin. Näistäkin onnenonkijoista vain harvaa tuntui oikeasti kiinnostavan jonkin sortin kahteen suuntaan menevä language partner -suhde. "Vastavuoroisuus kiinalaisin erityispiirtein" näytti toimivan myös ruohonjuuritasolla siinä missä valtioiden välisissä suhteissakin.

Kuskini ei sen sijaan halunnut minusta mitään. Ei kielipartneria tai hyödyllistä kontaktia. Ei elinikäistä ystävää tai lastensa englanninopettajaa. Koko matkan juttelimme diippejä maailman menosta ja pysyttelimme kaukana "onko Suomessa kylmä?" -small talkista. Matkan päätteeksi en mieleltäni enää malttanut olla kysymättä. Rikoin hiljaisen sopimuksemme olla ihmettelemättä toistemme elämää. Kuski kertoi minulle käyttävänsä kaikki autossa viettämänsä vapaahetket englannin opetusnauhojen kuunteluun. Ihan vain siksi, että hän halusi ymmärtää maailmaa muistakin näkökulmista, kuin siitä mihin hän oli kasvanut. Holy shit.


Skootteripoika, Shanghai 2010

Ollessani vuonna 2010 töissä Shanghain maailmannäyttelyssä käytin ison osan vapaa-ajastani kämppäkaverini iloksi rakentelemalla polkupyörää asuntomme parvekkeella. Kiitos Antti kun kestit minua, metallin kilkettä ja spraymaalin pistävää hajua.

Jotta sain pyöräni rungon maalatuksi, piti minun raijata se  kauas Shanghain maaseudulle siihen ainoaan nyrkkipahaan, joka internetin perusteella näytti tarjoavan hiekkapuhallustöitä. Taksimatka työpajalle vei arojen yli johtavien teiden läpi kymmeniä minuutteja. Molemmin puolin maiseman täytti niin valtaisa tyhjyyden tunne, ettei silmään osunut mitään, mikä olisi kelvaannut referenssiksi nopeuden tai matkan arviointiin. Olimme pysähtyneitä ja kiidimme eteenpäin. Emme edenneet, mutta kuitenkin pääsimme jonnekin. Kun hiekkapuhallus oli saatu tehtyä, tajusin seisovani keskellä ei-mitään - pyörän runko olalla. Kirosin. Lähdin kävelemään tietä takaisin kohti metroasemaa, jolta olin tullut. Metroasemaa, jota ympäröivät muutamat kerrostalot olivat kaupunkilaistollolle ainoa merkki sivistyksen läsnäolosta. Missään ei näkynyt ketään. Puoli tuntia kestänyt taksimatka veisi kantamuksieni kanssa kävelleen helposti puoli päivää. Mieleeni juolahti jälleen ajatus; "ei saatana".

Juuri kun olin alkanut kirota toden teolla omaa typeryyttäni, tyhjyydestä syöksyi leijonanharjainen nuori poika skootterillaan. Hän pysähtyi luokseni ja kysyin tarvisinko kyytiä. Minua epäilytti. Niin tosin häntäkin. Suomalainen kiroilu - etenkin yksinkiroilu - lienee melkoinen näky keskellä Kiinan maaseutua.

Tuntui, että hän oli ajanut läpi tyhjyyden vain minua vastaan. En tiedä mistä hän oli tulossa ja minne menossa, mutta ottamatta edes mitätöntä korvausta avustaan hän kuskasi minut skootterillaan metroasemalle. Siis vastakkaiseen suuntaan, mistä hän oli tulossa. Sitten hän kaasutti määrätietoisesti kohti tyhjyyden eri laitaa. Auttamaan jotain toista eksynyttä, haluaisin ajatella.


Maalaismies, Peking 2012

Olen aiemmin (mm. tässä postauksessa) hivenen vinoillut paikallisille maalaisille. Nyt on tullut anteeksipyynnön aika.

Vuoden 2012 viimeisenä lauantaina suúntasin (kuudetta kertaa elämässäni!) Kiinan muurille minua Pekingiin katsomaan tulleiden ystävieni kanssa. Valitsimme "turistimuurin" sijaan oppaan vetämän patikoinnin alkuperäisellä, ränsistyneellä muurilla. Muuri oli edelleen vaikuttava - kyllä kiinalaiset osaavat muuria rakentaa - mutta kun kertoja alkaa olla alla useampia, alkavat maisemat toistaa itseään melko lailla. Muurin sijaan minuun teki suuren vaikutuksen oppaamme.

56-vuotias herra Zhao näytti huomattavasti ikäistään vanhemmalta, vaikka fyysisesti hän olikin rautaisessa kunnossa. Kova ruumiillinen työ, ankarat sääolot ja niukka ruokavalio piiskaavat ihmistä kuin rauta ruostetta. Kunhan jonninjoutavan small talkin jälkeen sain herra Zhaon puhumaan elämästään maaseudulla, paljastui, ettei hän ollutkaan mikään kapeakatseinen maalaistollo, jollaisena olin häntä pitänyt.

Herra Zhao ei syönyt lihaa, koska uskoi sen olevan ympäristön kannalta parempi juttu. Melkoisia sanoja mieheltä, joka on kasvanut aliravitsemuksen keskellä. Hän oli muutenkin ilmeisen huolestunut ympäristön tilasta. Mineraalien poraus lähialueilla aiheuttaa eroosiota ja - Zhaon näkemyksen mukaan - maanjäristyksiä. Kaiken tämän hän oli oppinut "lukemalla lehtiä ja katsomalla television dokumentteja". Siis maalaiskylässä, jossa ihmiset paimentavat aaseja ja elävät vailla juoksevaa vettä. Ihailtava suoritus. Mutta tiesi herra Zhao kertoa muutakin. Hän suorastaa parjasi Kiinassa vallitsevaa yltiönationalismin aaltoa ja ulkomaalaisten parjausta. Muuten sanoistaan varovainen Zhao kertoi kuitenkin paheksuvansa maanmiehiään, jotka juoksevat rahan perässä ja ryntäävät nyt kilvan maaseudullekin öykkäröimään rahoineen. Sukulaissielulle oli helppo hymyillä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti