Vesileikkejä

Eilen Pekingissä satoi. Ja satoi. Ja satoi. Tätä tahtia vettä ei kaupungissa ole tullut sitten vaarivainaan. Mikään yllätys vedentulo ei toki kellekään ollut; valtio tiedotti virallisestikin, että sadetta olisi tulossa - ei vähempää kuin 100% todennäköisyydellä. Harvemmin sitä Suomessa näkee kun isommatkin tavarat virtaavat lehtien tapaan veden mukana pitkin katuja. Kuten kämppikseni asian ilmaisi, kumisaappaiden sijaan olisi tietä ylittäessä kaivannut lähinnä soutuvenettä. Viemäröinti ei pelitä täällä kovinkaan hyvin, joten pienikin sade saa kadut lainehtimaan. Isolla sateella on syytä olettaa Nooan kaleereineen ilmetyvän kulman takaan hetkenä minä hyvänsä. Asiaa ei auta yhtään se, että vesi ei virtaa minnekään, sillä kaupungissa ei korkeuseroja juuri ole. 


Sekä kiinalaisilla että mulla on jossain määrin erikoinen suhde sateeseen. Peking menee aivan sekaisin, jos taivaalta tulee pisarakin vettä. Kolme pisaraa, ja kaupunkilaiset vannovat maailmanlopun nimeen. Ennenkuin edes ensimmäinen pisara satanut maahan asti, ovat  metrot täynnä panikoivia ihmisiä, kaikki taksit varattu ja lennot peruttu. Vanhemmat kantavat hysteerisinä lapsia sisälle, aivan kuin ulkoavaruuden olioiden invaasio olisi alkamassa. Osaksi tämä johtunee siitä, että kuten ruskeansävyiset pisaranjäljet valkeassa paidassa todistavat, Pekingin sadevesi ei ole kovinkaan puhdasta. Kiinalaisista poiketen mua sade ei haittaa oikeastaan ollenkaan. Mun mielestä on oikeastaan mukava hypähdellä sateesa ja nauttia siitä kun sade valuu noroina pitkin kasvoja. Ja vesilätäköihinkin on mukava hypähdellä. Eilisen vedenpaisumuksenkin aikaan kiinalaiset osoittelivat ikkunoista huvittuneena sormella omituista ulkomaalaista, joka koikkelehti tyytyväisenä likomärkänä pitkin tyhjiä katuja. Eivätpä arvanneet, että minä olin suunnannut kaduille juuri siksi että viralliset ilmoitukset nimenomaisesti kehottivat kaikkia jäämään kotiin uhkaavan myrskyn tieltä.