Maailma joka halutaan unohtaa

Nuotion ääressä kerrottun kummitustarinan tavoin mua on aina kiehtonut miten Kiinassa historian tragediat halutaan kohdata (tai olla kohtaamatta). Toisin kuin liberaalidemokratioissa on usein tapana, Kiinassa historian kohtaaminen ja tulkinta riippuvat täysin (puolue-)valtiosta ja sen intresseistä. Minut tuntevat varmaan tietävätkin, että keväällä työstämäni gradu liittyi läheisesti em. teemaan. 


"The past is full of life, eager to irritate us, provoke and insult us, tempt us to destroy or repaint it. The only reason people want to be masters of the future is to change the past. They are fighting for access to the laboratories where photographs are retouched and biographies and histories rewritten." - Milan Kundera.

Erityisesti mua kiehtoo se miten Maon ajan muistoa halutaan muokata nyky-Kiinassa. Pääosin Maosta halutaan antaa kuva leppoisana, Setä Samulin kaltaisena isähahmona, joka pienten virhearvioiden saattelemana nosti kansakunnan jaloilleen. Kasvavien tuloerojen myötä onkin myyttitarina uponnut erityisen hyvin huonostikoulutettuun ja köyhään kansanosaan. Ulkoavaruudesta saapunut vierailija saattaisi helposti luulla suuren ruorimiehen olevan Pekingin taksikuskien suojelupyhimys. Maon kylvämän tuhon määrää ja hänen vastuutaan näistä hirmuteoista halutaan tietysti vältellä viimeiseen asti, sillä Mao on - puolueen omaa retoriikkaa lainatakseni - se, mitä aurinko on kukalle. 


Tämä tietoinen historiapolitiikka näkyy myös kaupunkien - ja erityisesti Pekingin - katukuvassa. Yleensä keskustelu Pekingin kaupunkikehityksestä velloo sen ympärillä miten uuden Kiinan nousu on ollut kuolinisku perinteisille hutongeille. Mun mielestä kiehtovampaa on kuitenkin se, että viime aikoina on perinteistä kiinalaista kaupunkikulttuuria alettu vaalia (olkoonkin että pääosin vain siksi että se tarkoittaa hyvää bisneksille), kun taas vallankumousvuosien Peking on haluttu häivyttää katukuvasta ja ihmisten mielistä. Maon aikana vanha Peking tuhottiin jo perinpohjaisesti. Hutongit ja kaupunginmuurit saivat kyytiä kun ihmisiä survottiin kommuuneihin, joissa asuintilojen lisäksi myös ajatuksien tuli olla kollektiivisessa omistuksessa. Horisontin täyttivät savupiiput, jotka syysivät taivaat täyteen savua suoraan helvetin syövereistä. Paholainen kylvi tuhoa ja tuskaa kaupungin ja ihmisten sydämiin työläisten paratiisin fasadeista, yrittäen häivyttää kaikki merkit ihmisyyden läsnäolosta. Kielletty kaupunki revittiin miltei alas uuden kommunistisen utopian tieltä. Nykyisin tämä historia on tietysti haluttu unohtaa. Mikään ei saa muistuttaa siitä, että missään muualla maailmassa ei 1900-luku ollut väkivaltaisempi kärsimysnäytelmä kuin täällä Kiinassa. Kommunistinen utopia, jota tuolloin rakennettiin on pian revitty maan tasalle. Se maailma oli ruma ja harmaa, mutta yhtä kaikki tuhansien ja taas tuhansien pekingiläisten elämäntyö. 


Pian myös Tian'anmenin aukion kaakkoispuolella olevat hutongit on revitty alas. Niiden tilalle kohonnee pian geneerisen tylsiä luksusasuntoalueita, joiden nimissä toistuvat samat kliseiset teemat kuin tuhansissa muissakin vastaavissa; kansainvälisyys, paratiisi, hyvä mieli ja luksuselämä. Vanhan ja viisaan kaupungin tuho on ollut pitkään luonnonvoiman kaltainen väistämättömyys, joka on nostattanut kriittisiä ääniä niin koti- kuin ulkomaillakin. Julkiselta keskustelulta piilossa Pekingiltä halutaan kuitenkin tuhota myös sen villi ja virheidentäyttämä nuoruus. Alasrevittävien hutongien alle kaivettiin aikanaan ydinsotahysteriassa valtaisa maanalainen verkosto. Vaihtokauppa paholaisen kanssa olisi ollut täydellinen ihmisten piiloutuessa tunneleihin maanpäällistä helvettiä. Vielä vuonna 2005 pieneltä sivukujalta  pääsi sukeltamaan näihin Kiinan punaisiin vuosiin. Nyt kävijää odottivat vain hylätyt hutongit ja lukittu portti jonka yläpuolella hädin tuskin erotti sateen ja tuleen raiskaaman tekstin: 北京地下城 - Pekingin maanalainen kaupunki. Minä en kuitenkaan anna periksi. Teen parhaani että pääsen vielä hyvästelemään vanhan ystäväni, ja kirjoittamaan ylös mitä sillä on kerrottavana. Sen äänessä kuuluu kokonainen sukupolvi pekingiläisiä, joiden ääni halutaan unohtaa.