maanantai 9. heinäkuuta 2012

Koulukiusaamisesta

Viimeaikoina on median riepoteltavaksi noussut nk. Enkeli-Elisan tapaus. Itse olen tapaukseen tutustunut vain pintaraapaisun verran, joten en todellakaan tiedä miten asiat todellisuudessa ovat. Voisin kuitenkin vaivata maailmaa kertomalla vähän omia kokemuksiani koulukiusaamisesta. Koska mua suunnattomasti sieppailee sunnuntaifilosofit, jotka vailla koulutusta ja/tai pitkällistä keskustelua kertovat mielipiteensä siitä mikä maailmassa on vikana (ja miten se pitäisi korjata) en ota tässä kirjoituksessa normatiivisesti kantaa siihen, miten asioiden pitäisi mennä. Kerron vain kokemuksistani, ehkä ne tarjoavat jollekin aiheesta kiinnostuneelle lisäreferenssiä tai jotakin ajattelemisen aihetta. Ja ehkä ne toimivat itselleni jonkunlaisena terapiana.

Etteivät asiat menisi väärässä tärkeysjärjestyksessä, kerron heti ensimmäisenä, että allekirjoittanutkin on syyllistynyt kiusaamaan muita. Ensisijaisesti yhtä poikaa, joka oli lapsuudenajan paras ystäväni. Kun minun olisi pitänyt olla hänen tukenaan ja kaverinaan teini-iän vaikeina vuosina, valitsin helpon tien ja sorsin sorsittua. Lähinnä henkisesti ja isolla joukolla, niinkuin nyt oppikirjamaisesti on tapana. Kahden kesken nahistellen olisi hän tarvittaessa pyyhkinyt mulla lattiaa 10-0. Kiusasin, koska se antoi mahdollisuuden siirtää pahaa oloa jonnekin muualle, ja näyttää muille että olin yksi niistä "normaaleista". Täysin idioottimaista, raukkamaista ja anteeksiantamatonta toimintaa, jota kadun lopun elämääni. Aikuisiällä yritin pyytää tapahtunutta anteeksi, mutta ilmeisesti välimme olivat kuitenkin näennäisen sovinnon alla tulehtuneet parantumattomasti. Menetin joitakin vuosia sitten yhteyden häneen, mutta olen sittemmin kuullut että hänellä menee (edelleen) oikein hyvin. Olen hänen puolestaan suunnattoman onnellinen, ja toivon hänelle kaikkea hyvää jatkossa. Ja mikäli hän sattuisi joskus näitä rivejä tavaamaan, haluaisin sinun 2000-pisteen-örkkiarmeija tietävän, että olen todella pahoillani tapahtuneesta, ja toivoisin että voisit antaa minulle joskus anteeksi kusipäisen käytökseni.

Ja sitten vähän niitä omia kokemuksia. Mua kiusattiin yläasteella todella rankasti. Pääosin kiusaaminen oli henkistä, joskus harvemmin myös käytiin käsiksi. Myös kaikenlaisia kepposia - esim. ylimääräisten ainesosien lisäämisiä köksäntunnilla vääntämiini ruokiin - sattui ajoittain. Tein nöyryyttämisen helpoksi. Olin omituisista perheoloista kotoisin oleva laiha poika, joka tykkäsi tietokonepeleistä ja menestyi ainakin jossain määrin koulujutuissa valtaisan alisuorittamisen vertaispaineen alla (kerrottakoon, että taisin olla yksi harvoista mun luokalta lukioon päätyneistä, ja ainakin pojista se ainokainen). Nimittely ja ryhmästä sulkeminen oli arkipäiväistä. Kaikki harvat kaverit olivat rinnakkaisluokalla, joten pääosan yläasteesta viettelin yksikseni vailla juttuseuraa. Loppuvaiheessa kiusaamiseen liittyivät myös muutamat luokan tytöt ja jopa alempien luokkien oppilaat ryhmänä - omien luokkatoverieni yllyttämänä. Kasvavaan teini-ikäiseen erityisesti tyttöjen "oot ällöttävä" - verbaaliakrobatia upposi syvään. Tyttöystävästä en voinut kuin haaveilla. Homoksikin kiusattiin, erityisesti tyttöjen taholta. Siinä teille feministit vähän miettimisen aihetta miksi joistakin miehistä kasvaa naisvihaisia ihmishirviöitä. Itseäni en luonnollisestikaan moiseksi koe. Voe tokkiinsa, minusta naiset ovat harvinaisen kiintoisia ja arvostusta ansaitsevia otuksia, jotka saavat multa pääosin osakseen silkkaa palvontaa. Mutta näen kyllä päässäni viuhuvan mind mapin täynnä syitä ja seurauksia. Lukiossa kiusaaminen sitten viimein väheni, ja ajan myötä loppui kokonaan. Tyttöystävää en vielä lukiossakaan löytänyt, mutta sain ainakin hiljalleen koottua murskatun itse- ja omanarvontunnon rauniot takaisin kasaan.

 Olen vahvasti siinä uskossa, että yläasteen kiusaaminen vaikutti pysyvästi mun myöhempiin valintoihini ja siihen, miten myöhemmät ihmissuhteeni olen hoitanut. Pääosin koen seurauksien olleen vain negatiivisia, mutta näen mä selvästi positiivisiakin puolia siinä että mua kiusattiin. Kiusaamisen takia päädyin kamppailulajipiireihin, jota kautta myöhemmin eksyin sitten "omalle alalleni" opiskelemaankin. Voi olla että ilman kiusaamista en olisi koskaan päätynyt tänne sateiseen Pekingiin.

2 kommenttia:

  1. Voi veljet.
    Tässä sitä lueskelee uteliaana blogiasi arvaamatta kuinka joutuu yllättäen kohtaamaan erittäin ikäviä muistoja kouluajoiltaan. Olin nimittäin itse aikoinaan sen porukan keulilla, joka omaa pahaa oloaan ja epävarmuuttaan väistääkseen yritti tehdä toisten olon vieläkin kurjemmaksi. Kai siitä silloin sai mukamas kiksejä. Nyt kaduttaa. Anteeksi.
    T: Topi
    P.S. Tulihan meistä myöhemmin kavereitakin mutta tuo valokuva toi sellaisia muistoja mieleen joista en ole ylpeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En koskaan oikein saanut purettua pahaa mieltä siitä että mua kiusattiin. Kunhan sain nyt viimein vähän kirjoitettua, tuli heti sellainen olo että voi päästää irti siitä ajasta kun oli onneton. Etenkin kun uskon sen olevan merkittävä osatekijä siinä että kaikki on nyt suhteellisen hyvin ja olen täällä. Anteeksiannettu _ja_ unohdettu :)

      Poista